sutra 3:17

Śabdārtha-pratyayāmām itaretarādhyāsāt saṁkaras tat-pravibhāga-saṁyamāt sarva-bhūta-ruta-jñānam 17

Sana, kohde (tai merkitys) ja käsitys (tai ajatukset ja tunteet) ovat sekoittuneet toisiinsa päällekkäinasettuneisuuden takia; kiinnittymällä niihin erillisinä, tieto kaikkien olentojen ääntelystä (3.17).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre tarjoaa tässä yli kaksi sivua materiaalia, joten tyydyn vain avaamaan Suomen kielelle avainkohtia:

Jokainen kirjain (tai foneemi) on ”raskaana” lukemattomien ideoiden ilmaisemisen mahdollisuudesta, kirjainten yhdistyessä saadaan aikaiseksi lukematon määrä muotoja… Nämä kirjaimet (tai foneemit) tietyssä järjestyksessä saavat merkityksensä sopimuksenvaraisesti. Esimerkiksi sanassa ”lehmä” (gauḥ) on l-e-h-m-ä, ja kun ne yhdistetään puheessa (tai ajatuksessa), se tarkoittaa eläintä, jolla on tietyt piirteet… Kirjaimet seuraavat toisiaan, eli eivät voi ilmentyä täysin yhtä aikaa, mutta sen merkitys (sphota) on jakamaton mentaalinen prosessi; merkitys on erillinen kirjaimista, ja toimii eri tavoin. Sama pätee lauseisiin ja yksittäisiin sanoihin, eli sanat ovat erillisiä, ja voivat luoda lukemattoman määrän erilaisia lauseita, mutta kullakin lauseella on yhtenä välähdyksenä (sphota) ilmenevä merkitys.

Ensin yksilö oppii sanan merkityksen, ja sen jälkeen muistin avulla tuo merkitys välähtää mieleen yhtenä jakamattomana tapahtumana. Täten, sana, kohde (tai merkitys) ja käsitys kohteesta liittyvät toisiinsa. Toisin sanoen, sana ”lehmä”, Intiassa kadulla kävelevä biologinen lehmä, ja lehmään liittyvät käsitykset mielessä sekoittuvat keskenään, vaikka ovat kolme erillistä asiaa. Hän, joka tietää näiden kolmen eron, tietää kaiken, eli hän voi tietää kaikkien sanottujen sanojen merkityksen…

Jokainen sana omaa voiman ilmaista kokonainen ajatus tai idea. Kun sana ”puu” mainitaan, niin se sisältää ajatuksen, että ”puu on olemassa”, sillä kohde, johon viittaa jokin sana, ei voi olla olemasta, niin kuin toiminta ei ole mahdollista ilman toimijaa (?)… sana voi merkityksellään ilmaista kokonaisia lauseita… Sekä sana (śabda) että käsitys (pratyayāmām) voivat ilmaista sekä dynaamista toimintaa (esim. ”palatsi loistaa valkoisenaan”) että staattista tilaa (esim. ”valkoinen palatsi”). Molemmat nojaavat valkoiseen aktuaaliseen kohteeseen (artha). Kun kohde muuntaa muotoaan (eli ominaisuuksiaan, vaiheitaan ja olosuhteitaan, ks. 3:13 ja 3:16), niin siihen viittaava sana säilyy samana, ja myös mielessämme oleva käsitys saattaa säilyä muuttumattomana. Täten, on selvää, että nämä kolme ovat erillisiä. Kiinnittymällä tähän erillisyyteen joogi voi saada tiedon kaikkien olentojen ääntelyistä. (ks. esim. Hariharānanda.)

Tässä käsitellään sitä, kuinka kieli toimii? Tämä on asia, josta yhä keskustellaan myös länsimaisessa kielifilosofiassa ja psykologiassa – ja se on itse asiassa mysteeri. Antiikin aikaan sanskritin kielitieteilijät muodostivat oikeastaan oman filosofisen koulukuntansa, ja samalla kaikki Intian filosofiset koulukunnat ottivat kantaa heidän ajamaansa asiaan. Kielitiede oli siis samankaltaisessa asemassa Intiassa kuin matematiikka antiikin eurooppalaisessa filosofiassa.

Kielitiede sai alkunsa Pāninīsta n. 500-luvulla eaa. Noin 200-luvulla henkilö nimeltään Patanjali kirjoitti Pāninīn teokseen merkittävän kommentaarin. Kuningas Bhojasta lähtien (1000-luku) Yoga-sutran ja Pāninīn kieliteoksen kommentaarin Mahābhāsyan kirjoittajia on pidetty yhtenä ja samana henkilönä. Modernin ajan tutkijat jakautuvat asian suhteen kahteen leiriin. Tässä esitetty sphota- eli välähdysteoria on lähtöisin nimenomaan kielitieteilijä Patanjalilta; ja Yoga-sutran ensimmäinen kommentaari on selkeästi sen kannattaja. Kyseisen teorian vanhempi kilpailija on varna-oppi, joka sai alkunsa Vedojen rituaaliosuuksien selittämiseen keskittyneeltä filosofiselta koulukunnalta (eli Mimāmsā); ja suurin osa koulukunnista oli sen kannalla – mutta ei siis Sānkhya-yoga. Bryantin (2009) mukaan tämä itsessään antaa uskottavuutta ajatukselle, että yhteen mieheen nimeltä Patanjali sisältyi sekä kielitieteilijä että joogi.

Joka tapauksessa, tämän kilpailevan varna-opin mukaan sanoilla ei ole niistä erillistä “merkityksen kantajaa” (sphota), vaan merkitys muodostuu foneemeista (varna), jotka muodostavat sanan. Toisin sanoen, sanalla on merkitys, vaikka kukaan ei ymmärtäisi sitä. Käytännössä, tavanomaisen kielen ymmärtämisen kannalta, ero näiden kahden opin välillä on pieni; mutta tämän sutran kannalta sillä on ehkä merkitystä. Koska molemmissa merkitys viime kädessä manifestoituu mielessä, jos on ilmentyäkseen ollenkaan, se ei juurikaan vaikuta tavallisessa kielellisessä vuorovaikutuksessa. Bryantia mukaillen esitän esimerkin tästä: jos sanon ”kie-”, et yleensä vielä tiedä mikä ajatus on mielessäni. Kun olen sanonut ”kieli-”, et vieläkään voi varmasti tietää mitä sanaa olen lausumassa. Jatkan ”kielitie-”, ja vieläkään et voi välttämättä olla varma, mutta mahdollisuudet rajautuu koko ajan. Varmuuden saavutat, kun sana valmistuu muotoon ”kielitiede” (ja sen jälkeen on joko tauko, tai seuraa jokin toinen sana, jolloin vasta voi olla täysin varma, mitä sanaa olin sanomassa).

Mutta toki monasti arvaamme sanan, tai jopa lauseen, ennen kuin se on lausuttu kokonaan! Tähän yksi selitys voisi olla, että se on välähdyksenä lausujan mielessä, heti kun hän alkaa lausumaan sitä. Ja tällöin on mahdollisuus telepaattisesti saada viesti sanasta tai lauseesta, ennen kuin se on lausuttu ääneen kokonaisuudessaan. Tällä tavoin Bryant selittää asiaa. Kun on tietoinen ääniaaltojen avulla kulkevan sanan ja sen välähdyksenä mielessä ilmenevän merkityksen erosta, niin kiinnittymällä puhujan sanoihin voi ymmärtää jopa itselle vieraita kieliä, tai jopa muita eläinlajeja. Tässä tapauksessa voi puhua telepatian lisäksi myös selväkuuloisuudesta (clairaudience, ks. Radin 2014). Iyengarin mukaan tähän liittyy myös kristillisestä traditiosta tuttu kielillä puhuminen. Normaali (ei paranormaalina pidetty) esimerkki itselle alkujaan vieraan ääntelyn ymmärtämisestä on tietenkin vauvojaan ymmärtävät äidit!

Hariharānanda antaa tälle ääntelyn ymmärtämiselle jopa tarkan kulkureitin; edistynyt joogi voi jäljittää äänen äänihuuliin, ja sieltä edetä mieleen (omasta mielestäni tämä kalskahtaa hieman karkealta selitykseltä). Broo (ja moni muu) on tosiaan kääntänyt artha-sanan muotoon ”kohde”; kun taas Bryant (ja moni muu) on kääntänyt se muotoon ”merkitys”. Tämän selityksen kannalta ”merkitys” on ehkä kohdallisempi käännös. Ja myös siltä kannalta, että kaikki sanat eivät viittaa kohteisiin. (Patanjalin mukaan on mahdollista lukea toisen mieltä myös ilman ääneen lausuttuja sanoja, mutta siihen asiaan palaamme…)

Sphota-oppia kehitti 500-luvulla merkittävä kielitieteilijä Bhartrhari. Hänelle kielitiede oli itsessään vapautumisen metodi, eli voimme kielen avulla oivaltaa, että Brahman on kaiken ilmentyneen kielen pohjalla. Broon mukaan hän yritti vastata Mimāmsā-mies Kumārila Bhāttan (700-l) ja Vedanta-mies Shankaran (800-l) kritiikkiin, mutta tuo ei voi ihan täysin pitää paikkaansa vuosilukujen takia – mutta varmasti sphota-oppi kehittyi nimenomaan väittelyn ansiosta. Joka tapauksessa, myöhemmässä Sānkhyassa (Sānkhya-sutra, 1400-l) välähdysopista luovuttiin (Broo 2019). Bryant, taas kertoo Sānkhya-sutraan vedoten, että tässä asiassa Sānkhya ja Yoga erosivat näkemyksissään(?). 1900-luvulla elänyt Sānkhya-mies Hariharānanda taas puhuu välähdysteoriasta Sānkhyan ”aina hyväksymänä oppina”. Näyttää siltä, että Bryant ei ole tietoinen Sānkhya-kannan muuntumisesta tässä asiassa (mikä on yllättävää, koska hän on alan tutkija). Hariharānanda taas sitä vastoin näyttää olevan tietoinen vain Sānkhyan alkuperäisestä kannasta. Tai hän ei vain vaivaudu syystä tai toisesta noteeraamaan tätä myöhempää vaihetta Sānkhyan historiassa, koska ei ole pelkkä teoreetikko, vaan myös joogi. (Samoin useimmat muut myöhemmät joogakommentaarit puolustavat sphota-oppia, vaikka kirjoittajan oma taustafilosofia saattaisi olla varna-opin kannalla.)

Tästä sphota-opista tulee mieleeni länsimaisen filosofi Fodorin esittämä, ja psykologi Pinkerin (1994) kehittämä, hypoteesi ”ajattelun-kielestä” (language-of-thought) – jota myös mentaleesiksi (engl. mentalese) kutsutaan – jonka mukaan ajattelu pohjimmiltaan mielessä tapahtuu ei-verbaalisilla käsitteillä, joita sitten sopimuksenvaraisesti opitaan käyttämään, ikään kuin, lukitsemalla tietyt sanat tiettyihin mentaleesin käsitteisiin. Myös joogafilosofian mukaan sanat ovat sopimuksenvaraisia, mutta on toki joitakin sanoja, jotka eivät ole sitä, eli tunnetuimpana esimerkkinä OM, joka Patanjalin mukaan tarkoittaa aina ja ikuisesti kaikissa mahdollisissa maailmoissa Ishwaraa (tosin meidän aktuaalisessa maailmassa se tarkoittaa buddhalaisille jotain muuta; ja moni länsimainen, joka käyttää sanaa, ei tiedä mitä se tarkoittaa…) Sen lisäksi, myös muut yksitavuiset siemenmantrat kuuluvat samaan ”kastiin” (esim. viittä elementtiä vastaavat LAM; VAM; RAM; YAM; HAM).

Varna-opissa taas sanojen merkitykset ovat ikuisia, eivät sopimuksenvaraisia. Tämä Mimāmsā-koulukunnan ajama ajatus ilmeisesti juontaa juurensa uskomukseen, että Vedat ovat ikuisia, eivätkä omaa alkuperäistä ”kirjoittajaa tai lausujaa” (ei siis edes Jumala!). Näin ollen, myös kaikki niihin sisältyvät sanat ovat ikuisia, ja sanoilla on myös ikuinen merkitys, mikä vieläpä on uskomuksen mukaan identtinen itse kohteen kanssa. Täten, esim. gauḥ ja Intiassa kadulla kävelevä lehmä ovat identtisiä! (Tai ehkä toinen helpommin hyväksyttävä mahdollisuus voisi olla, että lehmän universaali idea on identtinen sanan kanssa, mutta ei välttämättä kaikki fyysiset lehmäyksilöt?) Tässäkin on joitain yhtymäkohtia mentaleesi-hypoteesin kanssa; Fodorin mukaan mentaleesilla on oma ”luonnollinen” kielioppinsa, jota ei ole kukaan keksinyt. Kieliin erikoistuneen psykologi Pinkerin ajatuksia sopii myös tähän. Hän on Chomskyyn nojaten luonut teorian, että meillä on ”kielivaisto”, jonka takia lapsi voi oppia minkä tahansa kielen niin nopeasti, ja osaa lausua kaikkien kielten kaikki mahdolliset foneemit.

Kassila taas kuvailee toisenlaista intialaista uskomusta, jonka mukaan Jumala luo kaiken sanojen avulla. Sanotaan, että maailmankaikkeuden pohjalla on 80 miljoona mantraa, joista kaikki ilmentynyt syntyy. Hän ei kuitenkaan valitettavasti kerro, mihin perinteeseen hän viittaa? Hän vain esittää, että ”joogit sanovat” näin. Tosiasiassa tietysti joogien parista löytyy monenlaisia uskomuksia Intiastakin, joten olisi aina hyvä kertoa, mistä perinteestä tai koulukunnasta puhuu? (Ainakin Shaivismissa on tällainen ajatus, toim. huom.)

Maehle nostaa esille ilmeisen asian, että sanojen merkitykset voivat kielissä todistettavasti muuttua. Esimerkkinä hän antaa sanan ”wicked”, joka alkujaan tarkoitti ”pahaa tai ilkeää”, mutta nykyään sitä käytetään kehumiseen. (Koomikko Ismo Leikola on tehnyt USAhan muutettuaan paljon komiikkaa tällä tosiasialla, että sanojen merkitykset muuttuvat ja vaihtelevat tilanteesta riippuen.) Maehle myös tuo esille tärkeän pointin liittyen tavalliseen kielelliseen vuorovaikutukseen. Monasti meillä tulee ihan yksilöstä toiseen eri mielleyhtymiä samasta sanasta, johtuen omista kokemuksistamme ja painautumistamme, jolloin puhumme helposti ”toistemme ohi”. Toisin sanoen, meillä saattaa olla jopa täysin erilainen ”koodisto” jonkun toisen ihmisen kanssa, jolloin onnistunut kommunikaatio on hyvin hankalaa – mutta edistynyt joogi voi tällaisestakin tilanteesta selvitä tämän sutran mukaan. (Maehle väittää myös, että tämän sutran kyvyn avulla voi saada tarkkaa tietoa myös kohteista, joihin sanat viittaa; mutta tämä tulkinta on ristiriidassa sutran 3:20 kanssa.)

Ranganathan hakee sutran kyvylle selitystä ensimmäisen luvun lopusta, jossa puhutaan mielen värittymisestä kohteesta-sellaisenaan jalokiven tavoin, kuten tapahtuu siis syventymis- tai uppoutumistilassa (ks. 1:41-42). Tässä kohde olisi siis puhujan sanat. Desikachar taas selittää asiaa tyylilleen uskollisesti riisumalla asiasta varsinaiset paranormaalit elementit. ”Samyama kielen, ideoiden ja objektien väliseen vuorovaikutukseen on objektin yksilöllisten piirteiden tutkimista, niiden kuvailemisen keinojen kehittämistä, ja kulttuuristen vaikutusten tarkkailua kuvailijan mielessä. Tällä tavoin voimme löytää mahdollisimman tarkkoja ja tehokkaita kommunikaation keinoja riippumatta kulttuurisista, kielellisistä tai muista rajoista.”

Kontala (2020) muistuttaa, että empatia on ensiarvoisen tärkeässä asemassa tällaisen kyvyn osuessa omalle kohdalle, muuten vain tekee muille ja itselleen hallaa.

Ps. Tämän sutran kielikysymyksiin olisi vielä paljon sanottavaa, ja saatan palata aiheeseen tulevissa sutrissa, tilan ja ajan sallimissa puitteissa.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.