sutra 3:21

kāya-rūpa-saṁyamāt tad-grāhya-śakti-stambhe cakṣuḥ-prakāśāsaṁprayoge ‘ntardhānam 21

Kiinnittymällä kehon muotoon: kun sen kapasiteetti tulla havaituksi häviää, näkymättömyys silmän ja valon yhteyden katketessa (3.21).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

Kun harjoittaa samyamaa kehon näkyvään muotoon, kehon näkyvyyden ominaisuus muuttuu tehottomaksi. Kun tämä ominaisuus lakkaa olemasta, keho lakkaa olemasta toisen henkilön (mahdollisen) tarkkailun kohde, ja näin joogi voi säilyä näkymättömänä. Tämä merkitsee sitä, että myös muilla aisteilla saatavilla oleva tieto kehostamme, esim. kuuluminen jne., voidaan eliminoida.” (ks. esim. Hariharānanda.)

Tähän ensimmäiseen kommentaariin tunnetuimman alakommentaarin tehnyt Vāchaspati Mishra avaa tätä hieman näiden muiden aistien osalta. On yleinen tapa intialaisessea filosofiassa, että tällä tavalla vain mainitaan yksi – eli tässä tapauksessa ”kuuluminen” – jostain tietystä listasta, ja sitten vain jne. (Olettaen, että lukija tietää ne muut.) Omasta karkeasta kehosta lähtevät äänet voidaan eliminoida katkaisemalla korvan ja tila- tai eetterielementin yhteys. Omasta kehosta lähtevät tunto-aistimukset voidaan eliminoida katkaisemalla ihon ja ilman yhteys. Omasta kehosta lähtevät maut voidaan eliminoida katkaisemalla kielen ja veden yhteys. Omasta kehosta lähtevät hajut voidaan eliminoida katkaisemalla nenän ja maan yhteys. Tämä pohjautuu klassiseen Sānkhya-oppiin, jonka mukaan kukin aisti korreloi yhden karkean ja yhden hienojakoisen elementin kanssa. Karkeat elementit siis ovat tila (tai eetteri), ilma, tuli, vesi ja maa, ja niitä vastaavat hienojakoiset elementit samassa järjestyksessä ääni, tunto, nähdyt muodot, maku ja haju.

Osa kommentaareista on lisännyt erillisen sutran tämän perään, jossa käsitellään nuo muut neljä aistia ja elementtiä (esim. Prabahavānanda; Iyengar; Sadāśivendra Sarasvatī; myös Broo on lisännyt sen, mutta vasta seuraavaan sutran jälkeen eli numerolla 22b; joka on sekava ja outo ratkaisu, koska sutra on selkeästi jatkoa nimenomaan tälle sutralle 21). Iyengarin mukaan tämä erillinen muita aisteja koskeva sutra on jätetty pois, koska se on pääteltävissä tästä sutrasta 21. Mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että tämä vain muutamien kommentaarein sisältämä lisäsutra on myöhempi – ja tavallaan täysin turha – lisäys; koska asiaa on käsitelty ensimmäisessä kommentaarissa sutrassa 21 (olettaen, että sutrat eivät ole koskaan olleet olemassa itsenäisinä ilman kommentaaria; mutta, jos sutrat ovat olleet aluksi olemassa itsenäisinä kyseessä ei ole turha lisäys).

Bryant huomioi, että tämä on yksi vaikeammin ymmärrettävissä olevia sutria tässä luvussa, jonka takia suurin osa kommentaariesta käsittelee asiaa hyvin yleisellä tasolla, menemättä siis yksityiskohtiin. Eli kysymys kuuluu, mistä tässä oikeastaa on kyse, miten tämä käytännössä tapahtuu? Bryant spekuloi tällä asialla muita tarkemmin perustaen nimenomaan Sānkhya-metafysiikkaan. Sānkhyassa hienosyiset ja karkeat elementit ovat kehittyneet tai ilmentyneet maailmankaikkeudessa tietyssä järjestyksessä eli ääni/tila, tunto/ilma, muoto/tuli, maku/vesi ja haju/maa. Tässä elementtien evoluutiossa aiemmin ilmentynyt aina sisältyy myöhemmin ilmentyneisiin, eli ääni/tila (tai eetteri) sisältyy kaikkiin muihin elementteihin.

Näissä kaikissa elementeissä on erilaisin sekoitussuhtein luonnon kolmea peruslaatua (guna) eli sattva, rajas ja tamas. Karkeassa elementissä täytyy olla riittävästi tamasia, jotta se on näkyvä – eli sen täytyy ola riittävän karkeaa tekoa, jotta valo voi pompata siitä takaisin tarkkailijan silmään. Bryant spekuloi, että mahdollisesti samyaman avulla joogi voi maksimoida sattvaa kehossaan, jolloin karkea keho väliaikaisesti lakkaa olemasta, jäljellä on silti hienovarainen keho, jonka läpi valo menee. Näin joogi ei lakkaa olemasta, mutta on näkymätön tavalliselle tarkkailijalle; mutta ei välttämättä joogille, joka näkee ”täydellistyneitä” (ks. 3:32). Samasta syystä näkyviä muotoja evolutiivisesti varhaisemmat tila ja ilma ovat silmälle näkymättömiä, koska niissä sattvan osuus on niin suuri. Hän esittää vielä vertauksen, että tämä tapahtuu hieman samoin, kuin jään voi sulattaa ensin juoksevaksi vedeksi, ja sitten kuumentaa höyryksi, jolloin se muuttuu vaikeammin nähtäväksi.

Kontrastina mainittakoon, että Ruusi-ristiläinen William Q. Judge (1896) spekuloi hyvin toisella tavalla: nimenomaan, sattva tekee kirkkaudellaan kaiken näkyväksi, joogi voi hallitessaan sattva-laadun itsessään kääntää sen pois päältä omasta kehollisesta muodostaan, sekä katselijan silmästä, jolloin tämä näkymättömyys tapahtuu (suom. Pore 1974). Hariharānanda on määrittellyt jossain aiemmassa sutrassa sattvan nimenomaan laatuna, joka antaa näkyvän muodon kaikelle näkyvälle. Tämän sutran kohdalla Hariharānanda kertoo, että taikurit käyttävät tätä metodia. Hän myös puhuu siitä joogin tahdonvoiman käyttämisestä myös katselijaan, eli myös Hariharānanda näkee tämän sutran samyaman suuntautuvan sekä omaan kehoon, että katselijaan. Joka tapauksessa, tapahtuu se niin-tai-näin, esimerkiksi Buddhasta kerrotaan tarinoita yhtäkkisestä katoamisesta näkymättömiin…

Broo kertaa, että ”näkökyky on riippuvainen sekä näköaistista eli silmästä että valosta”. Tähän tekisi mieleni lisätä, että ihan tavallisia muotoja ymmärtävään näkemiseenkään ei riitä valo ja silmä, vaan täytyy myös oppia näkemään esineiden ja olioiden muotoja, muuten koko näkökenttä on vain yhtä värien sekamelskaa. Tästä on todistusaineistoa sokeilta ihmisiltä, jotka ovat saaneet leikkauksen avulla näkökyvyn ensimmäistä kertaa. Menee aikansa, ennen kuin oppii erottelemaan erillisiä esineitä ja olioita ympäristöstään, ja siten näkemään esimerkiksi kehon muotoja, joka on tämän sutran aihe.

Desikachar puhuu tästä tapansa mukaan hyvin arkipäiväisesti ja kaiken paranormaalin riisuvasti, mikä voi silti antaa vihjeitä jostakin olennaisesta tähän kykyyn liittyen: Olion fyysiset piirteet eroavat ympäristöstä, koska ne ovat jollain tavalla erilaisia eli ainutlaatuisia suhteessa ympäristöön; samoin kuin valkoisen tahran huomaa helposti mustassa seinässä, kun taas mustaa tahraa ei ole niin helppo huomata. Tätä voisi siis verrata monien eläinten käyttämään suojaväritykseen

Ps. Asiat eivät ole aina sitä miltä näyttävät, ja koskaan ei tiedä mikä on hyväksi ja mikä pahaksi. Olipa kerran meksikolainen köyhä talonpoika, jolla oli vain yksi hevonen. Eräänä päivänä tämä hevonen karkasi, ja se sai naapurit tulemaan valittelukäynnille, kun talonpoikaa oli kohdannut niin huono onni. Talonpoika vain totesi: ”no, koskaan ei voit tietää mikä on hyväksi, ja mikä pahaksi…”

Eikä aikaakaan, kun hänen hevosensa palasi takaisin, tuoden mukanaan kokonaisen villihevoslauman, jonka talonpoika sai vangittua aitaukseen. Yhtäkkiä talonpoika ei enää ollutkaan niin köyhä. Tämä sai naapurit tulemaan talonpojalle onnittelukäynnille, kun oli tällainen onnepotku osunut kohdalle. Talonpoika totesi naapureilleen: ”no, koskaan ei voit tietää mikä on hyväksi, ja mikä pahaksi…”

Talonpojan vanhin poika sai tehtäväkseen alkaa kesyttämään villihevosia. Jo toisena päivänä poika putosi hevosen selästä ja tuli tallatuksi, jolloin hänellä murtui jalka ja käsi. Taas oli naapureiden vuoro tulla kylään, tällä kertaa surunvalitteluineen. Talonpoika taas tyytyi toteamaan: ”no, koskaan ei voit tietää mikä on hyväksi, ja mikä pahaksi…”

Tapahtuipa näinä päivinä, ja syttyi sisällissota. Molemmat osapuolet kulkivat maaseudulla rekrytoimassa nuoria miehiä armeijoihinsa. He tulivat myös tarinamme talonpojan luokse, koska tiesivät, että hänen vanhin poikansa on jo ”armeijaiässä”. Mutta hänelläpä oli sekä jalka että käsi paketissa, joten hän säästyi rintamalta. Tämä sai naapurit tulemaan onnittelemaan talonpojan ja tämän vanhimman pojan onnea onnettomuudessa. Tähänkin talonpoika vain totesi:”no, koskaan ei voit tietää mikä on hyväksi, ja mikä pahaksi…”

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.