sutra 3:35

Posted on

sattva-puruṣāyor atyantāsaṁkīrṇayoḥ pratyayāviśeṣo bhogaḥ parārthatvāt svārtha-saṁyamāt puruṣa-jñānam 35

Maailmallinen kokeminen” on havainnointia, jossa ei eroteta sattvaa ja purushaa erillisinä toisistaan. Sattva on olemassa toista varten. Omaa itseään varten olevaan kiinnittymisestä: tieto purushasta (3:35).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

”Buddhisattvan kautta tapahtuu aistiminen ja tunteminen. Siihen liittyvät erottamattomasti kaksi muuta laatua eli rajas (kiihko/toiminta/aktiivisuus) ja tamas (horros/lepo/passiivisuus). Vastaliikkeillä kahta muuta laatua vastaan, buddhisattva etenee erottelemaan buddhin ja purushan. Purusha eroaa luonteeltaan täysin buddhista. Purusha on puhdas, erillinen ja absoluuttisesti tietoinen. Käsitys näistä kahdesta erillisestä samana, on se mistä maallinen kokeminen koostuu, ja se liitetään purushaan, koska todellisuudessa se mitä nähdään tai koetaan esittäytyy purushalle buddhin kautta. Jos muodostetaan käsite purushasta, joka on oikeastaan erillinen kokemisesta, ja itsessään vain tietoisuutta, täten samyamaa harjoitetaan käsitteeseen kohdistuen, ja saaden tietoa purushasta. Purushaa ei kuitenkaan (itse)oivalleta tällaisen älyllisen käsitteen kautta. Purusha on silti myös tämän tajunnassa muodostetun käsitteen varsinainen näkijä. Täten on sanottu: ‘Oi, kuinka tietäjä voidaan tietää?’” (ks. esim. Hariharānanda.)

Ensimmäisen kommentaarin lopussa on sitaatti Brhadāranyaka Upanishadista; tämä kysymys löytyy kahdesta kohdasta eli II.4.14 ja IV.5.15. Tässä näistä jälkimmäinen ja enemmän tärkeää asiaa sisältävä värssy (osa Yājnavalkyan ja Maitreyīn dialogia):

”Koska kun on duaalisuutta, kuten on tavallista, silloin henkilö näkee jotain, haistaa jotain, maistaa jotain, puhuu jotain, kuulee jotain, ajattelee jotain, koskee jotain, tietää jotain. Mutta kun Brahmanin oivaltaneelle, kaikki on tullut Itsen luo, niin mitä silloin tulisi hänen nähdä ja minkä kautta; mitä tulisi haistaa ja minkä kautta; mitä tulisi maistaa ja minkä kautta; mitä tulisi puhua ja minkä kautta; mitä tulisi kuulla ja minkä kautta; mitä tulisi ajatella ja minkä kautta; mitä tulisi koskettaa ja minkä kautta; mitä tulisi tietää ja minkä kautta? Minkä kautta tulisi tietää, että kaikki tietäminen on ylipäätään mahdollista vain Sen ansiosta? Tämä itse on Se, jota on kuvailtu: ‘Ei tämä, ei tämä´ (neti, neti). Se on näkymätön, sillä Se ei ole koskaan nähtävissä; hajoamaton, sillä Se ei koskaan hajoa; takertumaton, sillä Se ei koskaan takerru; kahlitsematon, sillä Se ei koskaan koe tuskaa, eikä koskaan kärsi kivusta. Minkä kautta, Oi Maitreyī, tulisi henkilön tietää Tietäjä? Näin olet saanut ohjeet Maitreyī. Tässä on menetelmä kuolemattomuuteen, armaani. Sanottuaan näin Yājnavalkya poistui.” (Käännetty Swami Madhvānandan englannin kielisestä laitoksesta, julkaisijana Advaita Ashrama.)

Näissä kahdessa otteessa menee päällekkäin, tai ristikkäin, klassisen Sānkhya-yoga-filosofian dualismi sekä ei-dualistisen Vedantan monismi. Yoga-sutran ensimmäisessä kommentaarissa painotetaan dualistista maailmankuvaa, jossa purusha eli tietoisuus on kategorisesti erillinen prakritista eli ”maailmasta”. Sen sijaan, ylläolevassa otteessa eli yhdestä vanhimmista Upanishadeista puolestaan puhutaan Brahmanista ja Itsen eli purushan identtisyydestä Brahmanin kanssa. Tai näin ainakin Advaitisti Shankaran tulkintaperinteessä, mitä tässä esitetty käännös edustaa. Tämä ote sisältää myös ehkä vanhimman kirjallisen lähteen neti-neti-harjoitukselle. Neti-neti- eli Itsetietoisuus-harjoituksessa (ātma-vichara eli self-enquiry) pyritään oivaltamaan puhdas tietoisuus itsessä negaation kautta. Tällöin jokaisen jollakin aistilla ja/tai mielellä havainnoitavissa olevan kokemuksen kohdalla todetaan äänettömästi – ja jopa ei-verbaalisesti – mielessään: neti-neti eli ”ei tämä, ei tämä”. Tarkoittaen, että mikään fenomenaalinen tajunnassa esiintyvä ilmiö ei ole tietoisuus-sellaisenaan, vaan ne ovat kaikki tietoisuuden kohteita.

Tämä onkin yksi tapa tulkita, minkälaisesta harjoituksesta tässä puhutaan. Se voi käytännössä olla mielen hiljaisten hetkien havainnointia (esim. Desikachar) tai ”vain” jatkuvaa tietoisuutta todistavasta (itse)tietoisuudesta (esim. Maehle). Mutta suurin osa kommentaareista – tai oikeastaan kaikki kommentaarit – ovat seuranneet ensimmäistä kommentaaria, ja tehneet tästä enemmän älyllis-käsitteellisen harjoituksen, kuin suoran oivalluksen harjoituksen.

Tuo mahdollinen suora oivallus ei kuitenkaan tarkoita lopullista itseoivallusta, vaan kyse on ennemminkin yhdestä metodista ”herätä” kokemaan oma tietoisuus ajoittain sellaisenaan. Silti tarvitaan myös muita ja muunlaisia harjoituksia. Mutta ns. neo-advaita-perinteessä – joka perustuu Ramana Maharishin (1879-1950) opetuksiin – tämä on se päämetodi, ja monille niissä piireissä ainoa metodi. Bryant (2009) nostaa esille, kuinka termi itseoivallus (self-realization) on itse asiassa aika uusi termi. Sitä alkoi käyttämään neo-Vedanta liikkeen johtohahmo Vivekānanda (1863-1902), ja termi todella popularisoitiin vasta 1930-luvulla (Rāmakrishnan ja Vivekānandan opeille omistetun) Vedanta Societyn ja Paramahamsa Yogānandan toimesta. (Huom! Neo-Advaita ja Neo-Vedanta ovat kaksi eri ”löyhää liikettä”.)

Bryant myös huomaa, että tämä sutra oikeastaan artikuloi uusin sanoin opin tietämättömyyden (āvidya) merkittävistä vaikutuksista, joka esiteltiin toisen luvun alussa (ks. erityisesti 2:5-6). Bryant avaa myös miksi Patanjali käyttää sanaa sattva viitatessaan mieleen tai tajuntaan – sanojen citta tai buddhi sijaan. Ajatuksena on, että tämä samyama voi ylipäätään onnistua vasta, kun mieli/tajunta on tehty mahdollisimman sattviseksi. Tällöin citta/buddhi voi heijastaa Näkijän eli purushan kuvajaisen takaisin näkijän tietoisuuteen – jolloin tietämättömyys omasta perimmäisestä olemuksesta taas vähenee. Tosin tässä tekee mieleni nostaa esiin nimenomaan dualismin ongelmat tähän liittyen. Jos purusha on muodoton eli sillä ei ole itsessään mitään nähtävissä olevaa muotoa, se on aina vain näkijä, niin kuinka sen kuvajainen voi heijastua ”peilistä, oli peili sitten kuinka puhdas hyvänsä? Muodoton, on määritelmän mukaisesti, vailla nähtävissä olevaa muotoa – ei muotoa, ei heijastusta.

Ainakin osin juuri sen takia, kommentaarit selittävätkin tätä sutraa, sanoen, että tässä sutrassa ei pyritä vielä oivaltamaan tietoisuutta itsessään omana perimmäisenä olemuksena. Sen sijaan, purushasta luodaan käsite älyllisesti, ja sitten harjoitetaan samyamaa tähän käsitteeseen (ks. esim. Broo.) Hariharānanda puolestaan selittää tätä niin, että tässä pyritään näkemään pseudo-purusha, eli se luonnon ilmiö, joka on usein ”patsastelee” itsenä eli minätunto (asmitā). Joogafilosofian mukaan luonto kaikkine laatuineen on olemassa purushaa varten (sattva, rajas ja tamas ovat purushan agentteja, kuten Prabahavānanda muotoilee). Ja näin tässä sutrassakin suoraan todetaan (ks. esim. Iyengar). Sen sijaan, purusha on ”itseriittoinen” tai ”itseisarvoinen” eli se on olemassa itseään varten. Joka tapauksessa – tulkitsee tämän niin tai näin – purushaan itsessään ei voi kohdistaa huomiota, koska huomio nousee purushasta. Täten, teknisesti ottaen, jos määritellään samyama aina kohteelliseksi samādhiksi, niin tämä jälkimmäinen on johdonmukaisempi tulkinta tähän yhteyteen – eli on kyse samyamasta käsitteeseen. Koska tietoisuudella on itseisarvo, tietoisuutta pidetäänkin syvimpänä todellisuutena, koska tietoisuutta ei voi – dualistisen eikä ei-dualistisen – joogafilosofian mukaan redusoida mihinkään tietoisuutta perustavampaan, koska mitään sellaista ei ole olemassa. (ks. myös Maehle.)

Hariharānandaan nojaten myös tuosta sattva-sanan käytöstä voidaan esittää hieman toisenlainen selitys. Kyse, ei ole välttämättä mahdollisimman sattvisen mielen vaatimuksesta, vaan siitä, että kaikki mikä nähdään tai havainnoidaan, nähdään nimenomaan sattva- eli kirkkauslaadun ansiosta. Sattva on se, joka tekee objektit näkyviksi. Kaikessa luonnossa on kaikki kolme laatua läsnä, mutta eri suhteissa. Sattvan yksi ominaisuus on kirkkaudellaan tehdä objektit näkyväksi. Eli objektien näkymisominaisuus on itsessään sattvaa. Mutta toki on niin, että omasta puhtaasta tietoisuudesta on varmaankin suurempi mahdollisuus saada jonkinlainen oivallus sattvisella, kuin ei-sattvisella mielellä.

Sekä Maehle että Hariharānanda huomioivat, että tässä ollaan nyt tekemisissä keskeytymättömän erottelukyvn kanssa, joka on ennakkoehto lopulliselle itseoivallukselle (2:26).

ps. Sanaa bhogaḥ käytetään usein merkityksessä ”nautinto”, jopa nimenomaan hedonistinen nautinto. Mutta tässä sillä on laajempi merkitys, ja se viittaa Kaikkeen Subjektiiviseen Kokemiseen. Ja tätä kokemista itsessään voi käyttää apuna vapautumista varten, tai jopa että se on olemassa vapautumista varten. Mutta usein askeettiperinteissä kokeminen pyritään jopa tukahduttamaan…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti