sutra 3:38

Posted on

bandha-kāraṇa-śaithilyāt pracāra-saṁvedanāc ca cittasya para-śarīrāveśaḥ 38

Sidonnaisuuden syyn hellittämisestä ja mielen käyttäytymisen ymmärtämisestä: kyky astua toiseen kehoon (3:38).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

”Luonnostaan levottomana mieli sitoutuu kehoon aiempien tekojen muodostamien painaumien takia. Keskittymisen voimalla aiemmin luodut siteet löystyvät, ja mielen liikkeet opitaan tuntemaan. Kun aiempien tekojen siteet heikkenevät ja mielen liikkeiden kaavat tulevat tunnetuksi, joogi voi vetää tajuntansa kehostaan ja kiinnittää se toiseen kehoon. Kuten mehiläiskuningattaren lentäessä kaikki mehiläiset seuraavat sitä, ja kun se asettuu aloilleen, muut seuraavat; samoin aistit seuraavat mieltä, kun se tunkeutuu toiseen kehoon.” (ks. Hariharānanda; Woods.)

Tästä on lukuisia yhteyksiä toiseen lukuun. ”Sidonnaisuuden syyn hellittämisestä…” Sidonnaisuuden syyksi on ilmoitettu tietämättömyys (2:24; 2:5). Tietämättömyys tuottaa egon, kaipauksen, inhon ja kuolemanpelon (2:6-9). Niiden toiminnot poistetaan meditaatiolla (2:11). Kun ne poistuvat sekä itsen ja mielen, että myös mielen ja kehon erottamattomaksi luultu yhteys häviää (2:25). Tässä luvussa on annettu yksi erityinen harjoitus mielen ymmärtämiseksi, eli sydämeen kiinnittyminen (3:34). Mutta yleensäkin meditointi auttaa mielen ymmärtämisessä. Ja eritoten kiinnittyminen purushaan voi auttaa sekä sidonnaisuuden hellittämisessä (itse ja mieli ovat eri asia), että mielen ymmärtämisessä (mieli muuttuu koko ajan, mutta ”minä olen”, 3:35).

Tästä sutrasta huomaa, että osa kommentaareista lukee tätä siddhien sarjaa, kuin ne eivät muodostaisi minkäänlaista ”draaman kaarta” (esim. Kassila; Iyengar). Mutta itse näen, että tämä jakso 3:34-38 on jonkinlainen käännekohta tässä luvussa. Siddhit, jotka tulevat purushaan kiinnittymisen, ja sen tuottamien siddhien (sekä niistä varoittavan sutran) jälkeen, ovat luultavasti vaikeammin saavutettavissa olevia. Mahdollisesti ennen purushaan kiinnittymistä olevat siddhit ovat yleisempiä ihmisillä myös ilman harjoitusta?

Bryant (2009) lainaa jainalaisen joogamestarin Hemachandran kuvausta tästä prosessista (Hemachandra on kirjoittanut 1100-uvulla arvovaltaisen teoksen nimeltä Yoga-shāstra): ”Poistuttuaan omasta kehostaan päälaen kautta, tulisi mennä sisään toiseen kehoon alaspäin liikkuvan hengityksen (tai hengen) mukana. Sen jälkeen tulisi levittää oma hienovarainen keho navan kehästä käsin sydämen kehään keskuskanavaa hyväksi käyttäen. Sitten tulisi estää kehonomistajan hengityksen (tai hengen) liikettä omalla hengityksellään (tai hengellään). Näin tulisi jatkaa, kunnes keho kaatuu hengettömänä maahan. Kun toisesta hengestä on päästy eroon, tulisi ottaa uusi keho omien aistien käyttöön, kuin se olisi oma keho. Joogi voi leikkiä toisen keholla puoli päivää tai jopa päivän…” Itselläni tulee tästä heti mielen, että tämä kuulostaa aika paljonkin yaman vastaiselta toiminnalta! Tämän voi nähdä sekä väkivaltaisena että varastamisena. Hieman hämmentävää on, että Kontalaa (2020) lukuunottamatta yksikään lukemani kommentaari ei nosta tähän liittyviä eettisiä ongelmia ihan suoraan esille.

Useampikin kommentaari kertoo kuuluisan tarinan Advaita Vedantan pioneerista Shankarasta 700-luvulta (Bryant; Iyengar; Maehle; Prabahavānanda.) Tarinoissa on yksityiskohdissa eroja, mutta kerron tässä kootun version (alkuperäinen lähde: hagiografia eli pyhimyselämäkerta Shankaradigvijaya): Shankara kulki jalan halki Intian väitellen muiden filosofien kanssa yrittäen juurruttaa Upanishadien oppeja mahdollisimman laajalti. (Intiassa oli tuohon aikaan radikaali tapa, että väittelyjen häviäjä kääntyi omine oppilaineen voittajan oppilaaksi. Shankaraa pidetään yhtenä syynä buddhalaisuuden vähenemiseen Intiassa, koska hän kulki väittelemällä käännyttämässä mm. buddhalaisia.) Tämän tarinan mukaan hän halusi tavata kuuluisan Mimāmsā-filosofi Kumārila Bhattan. (Mimāmsā on Vedantan sisarkoulukunta, samalla tavalla kuin Sānkhya on Yogan. Mimāmsā keskittyy selittämään veedisiä rituaaleja filosofisesti, kun taas Vedanta perustuu Vedojen filosofiseen osioon eli Upanishadeihin.) Koska Kumārila oli jo vanhuuttaan käytännössä kuolinvuoteellaan, Shankara käännytettiin tämän oppilaan Mandana Mishran puoleen.

Shankaralle annettiin ohjeeksi, että tiedät tulleesi hänen talolleen, kun kohtaat papukaijoja, jotka resitoivat Vedoja. Shankaran saavuttua perille, väittelyn kerrotaan kestäneen viikkoja, ja tuomarina toimi Mandana Mishran vaimo Bhāratī, joka oli myös korkeasti oppinut. Kun Mandana Mishra lopulta taipui, niin vaimo kiirehti sanomaan, että aviopuolisot ovat kuin yksi persoona. Nyt Shankaran on väiteltävä häntä eli Bhāratīa vastaan ansaitakseen lopullisen voittonsa. Bhāratī ehdotti debatin teemaksi Kāma-shāstraa eli aistillisten nautintojen oppikirjaa. Shankara munkkina tiesi, että hänellä ei ole sillä saralla mitään mahdollisuuksia pärjätä väittelyssä; mutta hän sai idean, ja pyysi kuukauden lisäaikaa, valmistautuakseen väittelyn toiseen osioon. Hänäelle myönnettiin lisäaika. Shankara oli kuullut, että läheisen kuningakunnan hallitsija Amarukā oli kuolemassa. Shankara vei oman kehonsa piiloon, pyysi oppilaitaan pitämään siitä huolta, ja poistui kehostaan, tunkeutuen sen jälkeen Amarukān juuri kuolleeseen kehoon.

Hän alkoi välittömästi nauttimaan kuninkaan aistillisesta elämästä ja mm. hänen monista vaimoistaan. Tämä uusi elämä alkoi hämärtämään Shankaran tajuntaa, ja hän alkoi samastumaan kuningas Amarukāan. Shankaran oppilaat kuulivat tästä, ja osa heistä riensi paikalle. He saivat Shankaran taas muistamaan oman todellisen persoonallisen identiteettinsä resitoimalla säkeen tietämättömyyden vaaroista, jonka Shankara itse oli ”säveltänyt”. (Shankaran nimissä kulkee valtava määrä henkistä kirjallisuutta ja säkeitä; hän ei luultavasti ole kirjoittanut läheskään kaikkia niistä itse.) Shankara poistui kuninkaan kehosta, joka vajosi elottomana maahan. Shankara kiirehti takaisin Bhāratīn luokse ennen lisäajan umpeutumista. Ja koska Bhāratīlla itsellään oli joogisia siddhejä, hän tajusi välittömästi mitä oli tapahtunut nähtyään taas Shankaran (ks. esim. 3.18) – ja julisti tämän voittajaksi. Bryantin mukaan Mandana Mishrasta tuli munkki Sureshvara, joka kirjoitti kommentaareja Shankaran teoksiin.

Sinänsä tuossa tarinassa hämmentää itseäni yksi asia. Jos Shankara on sannyasi-munkki, niin miksi hänen mieli saa toisessa kehossa nauttia munkilta kielletyistä aistillisista nautinnoista, mutta ei keho? Varsinkin, kun mieli on kuitenkin lähempänä todellista itseä, kuin keho? No, joka tapauksessa Maehle intoilee, että tässä tarinassa meillä on historiallista todistusaineistoa, että Shanakra myös harjoitti ”Patanjalin joogaa”. Tällaisia hagiografisia tarinoita voi hädin tuskin pitää historiallisena todistuaineistona sanan varsinaisessa merkityksessä. Varsinkaan tällaisen tyypin kuin Shankara kohdalla, jonka nimiin on laitettu paljon enemmän tekoja ja tekstejä, kuin hän voinut ehtiä lyhyen noin 30 vuoden elinaikansa aikana tekemään. Luultavasti osa hänen nimiin laitetuista teksteistä on jonkun myöhemmän Shanakracharyan kirjoittamia, koska alkuperäinen Shankara perusti neljä Advaita Vedanta-luostarilaitosta eri puolille Intiaa. Näiden ashramien johtaja kulkee aina nimellä Shankaracharya. Mielenkiintoistahan sinänsä tässä yhteydessä on, että Shankaran nimiin on laitettu myös yksi Yoga-sutran kommentaari. (Siinä kommentaarissa ei sattumoisin kerrota tätä tarinaa.)

Bryant antaa myös muita esimerkkejä; mutta kaikissa näissä esimerkeissä on yksi iso ero ylläolevaan. Nimittäin, niissä myös alkuperäinen persoona on yhä kehossa, kun joku on siddhin avulla tunkeutunut tämän toisen kehoon. Sinänsä kai, kaikissa perinteisissä kulttuureissa, ja myös monissa valtauskonnoissa, on puhuttu vieraista hengistä, jotka voivat tunkeutua kehoon – yleensä pahat mielessään. Ja näitä vieraita henkiä pyritään usein manaamaan ulos kehosta – tämähän on myös kauhuelokuvien taattua materiaalia. Bryant antaa myös yhden vastaesimerkin, jossa kehoon tunkeutuja pyrkii auttamaan emäntäkehoaan, koska kehoa alkujaan asuttava, tässä tapauksessa viaton, henkilö ei kykene omalla tahdonvoimallaan vastustamaan ”pahaa viettelijää”. Kassila puolestaan antaa esimerkin elämäänsä ihmiskehossa pidentävästä joogista, joka asettuu uuteen juuri kuolleeseen kehoon motiivinaan pidentää omaa maallista elämäänsä, jotta voi auttaa ihmisiä täällä pitempään.

Niin, moni kommentaari antaa ymmärtää, että poistuminen kehosta tapahtuu samaa kanavaa pitkin, kuin poistumme kehosta kuolemanhetkellä (esim. Kontala). Sitä vastoin, Bhoja nimeää erityisen nādīn, jota pitkin tällainen sutrassa kuvattu väliaikainen poistuminen kehosta tapahtuu, eli cittavahānādī.

Ps. Kontala toteaa, että ”sutran harvinaisempi tulkinta liittyy mielen hallintaan. Krishnamacaryan mukaan sutran merkitys ei ole kehon valtaaminen, vaan toisen henkilön mielen kontrollointi.” Tämä tulkinta tulee luultavasti A.G. Mohanin kautta. Krishnamacaryan poika Desikachar on, totta kai, samoilla linjoilla: ”Tutkimalla tätä jäykistävää asiain tilaa, jossa mieli on sidottu yksilöön, ja tarkastelemalla keinoja, joilla rentouttaa tätä jäykkyyttä, on yksilöllä olemassa suuri potentiaali ylettää rajoitustensa tuolle puolen”. Desikachar antaa tälle myös hyödyllisen soveltamisalan tälle; kun opettajalla on tyhmä tai hämmentynyt oppilas, hän voi käyttää tätä kykyä.

Pps. Toinen vaihtoehtoinen tulkinta: Joissakin energiahoitoperinteissä (esim. suomalainen kansanparannus) tunnetaan tapa liikuttaa toisen kehoa, vaikka oma tajunta säilyy omassa kehossa.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.