sutra 3:40

Posted on

samāna-jayāj-jvalanam 40

Jakavan hengen voittamisesta: säteily (3:40).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

”Joogi, joka on voittanut samānan, sytyttää liekin sisällään ja synnyttää säteilyä kehostaan.”

(ks. esim. Rāma Prasāda; Woods.)

Nyt puhutaan vāyusta eli hengestä (tai tuulesta) nimeltä samāna, jonka funktio on ravinnon jakaminen tai levittäminen kaikkialle kehoon ja välillisesti ruoansulatuksen tulen (agni) ylläpito. Modernein termein voisi puhua metabolisesta energiasta, kuten esim. Steiner tekee blogissaan (ashtangayoga.info/philosophy).

Iso osa hatha-perinteen harjoituksista liittyy nimenomaan vatsanalueen puhdistamiseen ja ruoansulatuksen tulen aktivoimiseen erilaisina āsana-, prānāyāma-, bandha-, kriyā- ja mudrā-harjoitusten yhdistelminä. Samoin perinteinen intialainen lääketiede ayurveda antaa suuren painon ravinnolle, jonka keho voi käyttää tehokkaasti hyväkseen. Ruoka ei ole terveellistä sinulle, jos kehosi ei pysty sitä sulattamaan, vaikka siinä olisi kuinka hyödyllisiä ainesosia. (Sen takia, esim. raakaruoka ei todellakaan ole kaikkia varten!)

Tätä säteilykykyä selitetään mm. niin, että ravinnon tuottama energia jakautuu tasaisesti kehoon, ja energiasta riittää niin paljon, että osa siitä loistaa ihon alta ulospäin, ja tästä tuloksena paljain silmin nähtävissä oleva säteily. Teosofi William Q. Judge väittää kommentaarissaan nähneensä useita tällaisia yksilöitä, joiden ihon alta kuulsi valoa. Sekä Hariharānanda että Iyengar puolestaan puhuvat länsimaisesta okkultismista peräisin olevaa, New Age-liikkeen popularisoimaa, termiä käyttäen aurasta. New Age-ajattelussahan kaikilla on aura (eli karkean kehon ääriviivojen ulkopuolella näkyvä hienosyinen energiakehon ilmentymä), mutta joillain se voi loistaa voimakkaammin kuin toisilla; ja toiset ovat kyvykkäämpiä näkemään auran kuin toiset.

Bryant tuo tässä esille sekä kristillisestä ikonografiasta että intialaisesta kuvastosta tutut sädekehät. Klassisen joogafilosofian mukaan tätä voisi selittää myös ”tappiin asti” lisääntyneenä ”sattvisuutena” (sattva). Tämän yhtenä variaationa voisi myös nähdä säteilevän persoonallisuuden, kuten Venkateshānanda tekee. Jotkut ihmiset vaan yksinkertaisesti säteilevät tavalla, joka saa koko huoneen loistamaan, kun he astuvat sisään. (Tässä saattaa olla kyse em. aurasta, toim. huom.) Joka tapauksessa, ”valaistuminen” voi näkyä erittäin konkreettisesti myös ulospäin, kuten Kontala huomauttaa.

Broo kirjoittaa: ”Patanjalin ajatuksenjuoksua ei ole aina niin helppo seurata tässä Yoga-sutran kohdassa. Edellisen sutran ylemmästä hengestä hän jatkaa nyt jakavaan henkeen, mutta muita henkiä ei käsitellä. Ei myöskään ole selvää, miksi hän näiden kahden hengen kohdalla puhuu voittamisesta (jaya).” Hariharānanda ymmärtää tämän voittamisen tarkoittavan kiinnittymisen kautta saavutettua hallintaa. Mutta en ole itse ihan varma tuosta tulkinnasta. Yleensähän Patanjali tosiaan puhuu samaymasta eli kiinnittymisestä, mutta nyt yhtäkkiä voittamisesta (jaya) kahden sutran ajan palatakseen sitten taas samyama-sanan käyttöön. Tosin myöhemmin hän puhuu taas voittamisesta tuloksena: ”Karkeaan, olennaiseen, hienoon, ominaiseen ja tarkoituksenmukaiseen kiinnittymisestä: voitto elementeistä” (3:44). ”Kokemukseen, olennaiseen, minätunteeseen, ominaiseen ja tarkoituksenmukaiseen kiinnittymisestä: voitto aisteista. Siitä ajatuksen nopeus, riippumaton aistitoiminta ja voitto alkuaineesta” (3:47-48). (Hän on toki aiemminkin tekstissä tehnyt samaa eli yhtäkkiä kesken listan vaihtanut sanaa; esim. yama-listassa ”pidättyminen” (pratisthāyām) vaihtuu ”lujittumiseksi” (sthairyam) viimeisen yaman kohdalla.)

Voi siis olla, että tässä ei anneta mitään uutta samyama, vaan aiempien harjoitusten yhtenä edistyneenä tuloksena voivat ilmetä nämä kaksi (3:39-40)?

Entä miksi hän ei käsittele tässä kolmea muuta ”henkeä” eli prānan funktiota? Yksi syy voi olla kaikessa yksinkertaisuudessaan, että tämä on lista siddhejä, eikä muihin prānan funktioihin liity Patanjalin näkemyksen tai tietämyksen mukaan siddhejä harjoituksen suoranaisina ja vääjämättöminä hedelminä? (Tosin aina voi esiintyä kaikenlaisten harjoitusten tuloksena välillisesti siddhejä.) Toki tässä on hyvä mainita, että näistä ”hengistä” kahta joogateksteissä useimmin käsiteltyä eli prānaa ja apānaa on välillisesti käsitelty prānāyāman kohdalla toisen luvun lopussa, koska nämä ”henget” olennaisella tavalla liittyvät sisään- ja uloshengitykseen.

Prānāyāma-harjoituksista tässä yhteydessä tulee erityisesti mieleen kapālabhāti, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”kallon kiillottamista”. Harjoituksesta on olemassa useita eri versioita, mutta se tunnetuin on nimenomaan harjoitus, jossa hengitetään voimakkaasti ja nopeasti alavatsaa stimuloiden eli vaikutetaan ruoansulatuksen tuleen (ks. esim. Hathapradīpikā 2:35). Desikacharin mukaan mikä tahansa prānāyāma, jossa pidätetään hengitystä sisäänhengityksen jälkeen vahvistaa samānan vaikutuksia.

Parapsykologi Radin puolestaan nostaa tämän sutran tulkinnassa esille hollantilaisen ”jäämiehen” Wim Hofin, joka on myös tullut tunnetuksi opettamalla hengitysharjoitusta, joka hieman muistuttaa kapālabhātia tahi bhastrikaa. Wim Hof on uhmannut lääketiedettä joillakin saavutuksillaan. Toinen hänen tekemä meditatiivinen harjoitus on tiibettiläinen gTummo (sic), jossa nimenomaan luodaan kuumuutta kehoon. Maehle nostaa myös gTummon esille sekä tämän että edellisen sutran käsittelyssään.

Vijnānabhikṣu tulkitsee sanan jvalanam tarkoittavan itsensä sytyttämisen taitoa, joka on taas yksi joogisissa tarinoissa vilisevä taito. Mihin tällaista taitoa sitten tarvitaan? No, tämä voisi olla toinen tapa päättää tahdonalaisesti lähteä nykyisestä kehostaan. Kontalan mukaan tämä on nimenomaan tehokkaampi tapa katkaista elon kiertokulku kuin edellisen sutran vastaava ”poistuminen”; koska tässä ei jätetä kehosta mitään jäljelle, tällöin on myös pienempi mahdollisuus, että meille jää kehoon liittyviä takertumisia painaumina buddhiin. Bryant kertaa tässä tunnetun hindumyytin, jonka mukaan Shivan vaimo Satī käytti tätä taitoa ”jo ammoisina aikoina” suututtuaan isälleen, joka oli käyttäytynyt loukkaavasti Shivaa kohtaan. Joka tapauksessa, tämä Vijnānabhikṣun tulkinta ei ole välttämättä ristiriidassa tuon yleisemmän tulkinnan kanssa, sillä tämä voisi olla äärimmäinen säteilykyvyn täydellistymä (vrt. Broo).

Tähän liittyen Shaiva-tantra-perinteessä on harjoitus, jossa mielikuvissa annetaan oman kehon palaa. Harjoitus etenee niin, että vasemmasta isovarpaasta alkaa tuli (kalāgni), jonka annetaan sitten edetä läpi kehon, kunnes koko karkean tason keho on tulessa. Sen jälkeen visualisoidaan, että jäljelle jää vain tuhkakasa, jonka tuuli puhaltaa pois. Ja tästä elämä jatkuu visualisoimalla kuinka hienovaraisen kehon täyttää läpinäkyvä nektari, tämän jälkeen keho muuttuu valoa loistavaksi, ja lopulta maadoitutaan ”näkemällä” kuinka valokeho muuttuu taas lihaksi ja vereksi. (Kaikki nämä vaiheet eri mantrojen kera.) Tämä harjoitus on omiaan vähentämään takertumista materiaaliseen olomuotoon ja egoon, sekä lisäämään ymmärrystä kaiken väliaikaisuudesta auttaen myös hyväksymään biologisen kehon kuoleman luonnollisena ja vääjäämättömänä tosiasiana. Tätä harjoitusta suositellaan tehtävän jopa päivittäin nimenomaan heti harjoituspolun alussa, ja jatkamaan ainakin pari vuotta. (ks. meditaatio-opus Vijnānabhairava.)

Vivekānandalla on tästä myös hieman vaihtoehtoinen (mutta ei edellisten kanssa varsinaisesti ristiriitainen) tulkinta eli hänen mukaansa tästä joogi saa kyvyn, jonka avulla hän halutessaan voi aina väläyttää valon kehostaan. Vivekānandan seuraaja Prabahavānanda kertoo tässä tunnetun tarinan Vivekānandan opettajasta Rāmakrishnasta, jonka yhdellä oppilaalla oli tämä säteilyn kyky. Tämä oppilas toimi Rāmakrishnan oppaana pimeinä aikoina. Tarinan mukaan Rāmakrishna myöhemmin otti siddhin oppilaaltaan pois, koska tämä oli muuttumassa häiritsevässä määrin itsetyytyväiseksi tämän kyvyn takia. Iyengar puolestaan kertoo, että Sānkhya-filosofian perustajana pidetty muinainen Kapilā omasi kyvyn säteillä tulta silmistään…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.