sutra 3:43

Posted on

bahir akalpitā vr̥ttir mahāvidehas tataḥ prakāśāvaraṇa-kṣayaḥ 43

Ulkopuolinen, ei kuviteltu toiminta on suuri ruumiittomuus. Siitä: valon peitteen katoaminen (3:43).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

”Keskittymisen muotoa, jossa mieli keskittyy johonkin kehon ulkopuoliseen, kutsutaan ruumiittomaksi (tai ruumiittomuuteen) keskittymiseksi (videha-dhāranā). Tämä ruumiiton keskittyminen, jos se tapahtuu kuvittelemalla, pysyen (karkeassa) kehossa, on nimeltään kuviteltu ruumiittomuus (kalpita). Sen sijaan, sellainen ruumiittomuus, jossa kehoa ei tarvita, ja toimitaan täysin kehon ulkopuolella, on nimeltään ei-kuviteltu ruumiittomuus (akalpitā).

Näistä jälkimmäinen eli ei-kuviteltu ruumiittomuus, jota kutsutaan myös suureksi ruumiittomuudeksi, saavutetaan aloittamalla harjoittelu ensimmäisellä eli kuvitellulla ruumiittomuudella. Tällä tavoin joogit voivat myös astua toiseen kehoon. Tällä keskittymisellä buddhin peite, häiriöiden muodossa, ja karma sekä sen hedelmöityminen, joka johtuu rajasista ja tamasista, hälvenee.” (ks. esim. Hariharānanda; Rāma Prasāda.)

Tässä, itse sutrassa ei välttämättä anneta uutta samyamaa, vaan tämä saattaa olla myös suoraa jatkoa edelliseen. Tosin kaikki lukemani kommentaarit tulkitsevat tämän omaksi samyamakseen. Mutta minusta ei ole ilmeistä, että näin on asian laita… Joka tapauksessa tuo ”kuviteltu” vaihe ei tässä ole niin kovin mielenkiintoinen, koska sitä teemme aina, kun kuvittelemme (ks. Bryant).

Voisiko nämä kaksi sutraa yhdessä lukea myös näin: ”Kehon ja eetterin yhteyteen kiinnittymisestä ja/tai kevyeen puuvillaan uppoutuneisuudesta: eetterissä liikkuminen; (tämä) ulkopuolinen, ei kuviteltu toiminta on suuri ruumiittomuus; siitä valon peitteen katoaminen.” Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun seuraava sutra on suoraa jatkoa edelliseen, ilman, että jälkimmäisessä annetaan uusi samyama. Tällä tavoin tulkittuna, edellisessä sutrassa määriteltiin samyamaan ulkoisesti nähtävissä oleva mahti eli avaruudessa liikkuminen. (Tosin se on ulkoisesti nähtävissä vain, jos on saavuttanut siddhin, jonka avulla näkee täydellistyneitä (3.32), tai on itse sillä hetkellä Suuren Ruumiittomuuden tilassa.) Tässä sutrassa taas määritellään se sisäinen ja tärkeämpi saavutus eli ”valon peitteen katoaminen”.

Tosin tämä tarkoittaisi sitä, että ensimmäinen kommentaari ei osu ihan oikeaan, eikä voi näin ollen olla Patanjali, kuten suuri osa nykytutkijoista uskoo. Intiassa taas perinteisesti ensimmäisen kommentaarin tekijää on pidetty (ainakin viimeiset reilu tuhat vuotta), ja pidetään yhä, eri henkilönä, jota kutsutaan Vyāsaksi. Mutta tämä ensimmäinen kommentaari nauttii joka tapauksessa niin suurta arvostusta, että moni pitää sen sisältämää tulkintaa aina oikeaan osuvana. Jotkut pelkästään sen takia, että kirjoittaja on ”riittävän muinainen”. Mutta muinaisuus sinänsä ei ole mikään tae oikeaan osumisesta omasta mielestäni. Se selviää yksinkertaisesti tarkastelemalla eri tulkintoja vaikkapa Vedoista, Upanishadeista tai sanskritin kieliopista; ne kaikki eivät voi olla oikeassa, vaikka ovat ”muinaisia”.

Mutta, mitä on tuo ”valon peitteen katoaminen”? Toisessa luvussa luvattiin prānāyāmasta, ja nimenomaan yhdestä tietystä kumbhakasta, ”valon peitteen katoamista” (2:52). Puhutaanko nyt samasta asiasta? Seuraava sutra (2:53) sitten lupasi, että ”mieli (manas) saavuttaa sopivuuden keskittymiselle (dhāranā)”. Nyt, tässä luvussa on jo jonkin aikaa kuvailtu varsin syventyneitä keskittymisharjoituksia, joten kyse lienee aika merkittävällä tavalla eri vaiheesta harjoitusta, vaikka samoja sanoja käytetäänkin. Niin, ensimmäinen kommentaari antaa ymmärtää ”valon” (prakāśa) viittaavan sattvaan ja/tai buddhiin, ja suurin osa kommentaareista seuraa tätä tulkintaa. Eli olisi kyse sattvan määrän vakiintumisesta mielessä tietylle uudelle ja merkitykselliselle tasolle.

Ensimmäinen kommentaari vielä tarkentaa, että nimenomaan mielen häiriöt (ks. 2.3-9) ovat tässä hälvenemässä, joka vaikuttaa suoraan karmaan ja sen vastavaikutuksiin (ks. 2.12-14). Hariharānanda antaa omasta puolestaan tarkennuksen, että ajatus ”Minä olen keho” on karkein valon peitteistä, ja nimenomaan tästä tietämättömyyden läpikyllästämästä harhaisesta ajatuksesta päästään nyt eroon. Ja tämä käy sinänsä järkeen, jos kokee ruumiista irtautumisen! Joka tapauksessa, on hyviä perusteita uskoa, että prakāśa viittaa nimenomaan sattvaan, koska sutrassa 2.18 on käytetty tätä sanaa tässä merkityksessä. Ja sattva puolestaan on samaistettu buddhiin tämän luvun sutrassa 35, joka liittyykin läheisesti myös muuten tähän sutraan. Tällöin olisi kyse siis siitä, että ”älyn (buddhi) terävyyttä himmentävät hunnut” poistuvat, kuten W.Q. Judge runollisesti asian ilmaisee.

Osa kuitenkin tulkitsee asian toisin. Esimerkiksi Kassila ja Iyengar tulkitsevat prakāśan viittaavan ”tietoisuuden valoon” eli perimmäiseen olemukseemme. Nimenomaan Patanjalia myöhemmissä tantrisissa perinteissä prakāśaa käytetään tuossa merkityksessä paljonkin. Mutta vaikea sanoa onko Patanjalilla tuota konnotaatiota ”messissä”. Joka tapauksessa tämä kävisi yksiin tämän luvun kanssa siinä mielessä, että sutrassa 35 kohteena oli itse purusha alias tietoisuus, tai ainakin purusha käsitteenä. Siitä oli tuloksena mm. ”sidonnaisuuden syyn hellittäminen ja mielen ymmärtäminen” (3.38).

Tämä tuo (taas) kyvyn astua toiseen kehoon. Ensimmäinen kommentaari tuo tämän kyvyn myös tässä esille. Vāchaspati Mishran mukaan tässä on tosiaan toinen tapa saavuttaa tuo mystinen, ja eettisesti hieman arveluttava, kyky.

Mitä ruumiista irtautumiseen tulee (out-of-body experience, OBE), niin kasvibiologi Robert Crookall (1890-1981) on ilmiön tutkimisen pioneeri. Hän keräsi aiheesta tuhansittain tapauksia luokitellen eri kokemusten yhteisiä piirteitä. Yksi mielenkiintoinen huomio oli hopeinen nuora (silver cord), joka yhdistää elävän olennon hienovaraisen kehon karkeaan kehoon myös niiden ollessa erillään. Crookallin mukaan, sen sijaan, kuoleman osuessa kohdalle, tuo hopeinen nuora katkeaa. Nykyään aiheeseen on erikoistunut brasilialainen psykologi Nanci Trivellato; joka myös sai OBE-kokemuksia spontaanisti lapsena – ja tämä sai hänet koulutuksen saatuaan tutkimaan asiaa lisää. Hänkin painottaa, että kyky on opittavissa, ja hän onkin yrittänyt haastaa joitakin materialistisen maailmankuvan omaavia fyysikoita ja lääkäreitä opettelemaan taitoa, jolloin nämä kokemukset saattaisivat informoida heidän työtään ihan uudella tavalla!

Kuuluisa saksalainen tajunnantutkija ja mielen filosofi Thomas Metzinger on omasta mielestään todistanut, että OBE on aivojen hallusinointia. Hän on työryhmineen luonut ns. kumikäsi-illuusion (rubber-hand illusion) koko keholle teknologian avulla. Eli yksi koehenkilö on kamera-headset päässään, toinen koehenkilö on puolestaan video-headset päässään. ”Videopää” näkee sen mitä ”kamerapää” kuvaa. Ja ”kamerapää” kuvaa takaa päin ”videopäätä”, jota samalla stimuloidaan tuntoaistin kautta tietyllä tavalla. Tällöin ”videopää” saa erittäin elävällä tavalla kokemuksen, että hän näkee itsensä takaa päin! Tämä ei tietenkään oikeasti selitä, miten joku voi ilman teknologiaa verifioidusti nähdä mitä viereisessä huoneessa, tai talossa, tai jopa kaupungissa tapahtuu?

Maehle mukaan Shaiva/shakta-tantra, Patanjalin ashtanga-yoga ja tiibetin-buddhalaisuus kaikki käyttävät menetelmiä, jotka ovat okkultistisia, maagisia, alkemistisia, shamanistisia ja transformatiivisia. Tässä mielessä ne, hänen mukaansa, ovat yhtäläisiä perinteitä, ja eroavat merkittävällä tavalla rationaalisemmista ja älyllisemmistä systeemeistä kuten Vedanta, Sānkhya, Theravada- ja zen-buddhalaisuus, joiden harjoittajien mielestä tällaiset mahdit ovat luultavasti ”abrakadabraa”. Maehlen tavassa käsitellä asiaa on ongelmansa (epätarkkuutta ja liiallista yleistystä), mutta siinä on pointtinsa: uskonnollisen tai rationaalisen filosofian harjoittaminen voi olla liian teoreettista ja älyllistä (lisäisin tuohon itse, että nykyään joogan maailmassa toisaalta myös liian ”kehollista”), tai se voi olla jotain aivan muuta…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.