sutra 3:47

Posted on

grahaṇa-svarūpa-asmitā-avaya-arthavattva-saṁyamāt-indriya jayaḥ 47

Kokemiseen, olennaiseen, minätunteeseen, koostumukseen ja tarkoitukseen kiinnittymisestä: voitto aisteista (3:47).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstren käännökset poikkeavat aika lailla toisistaan, ja ovat sen verran sekavia, että tyydyn tässä ensin referoimaan omin sanoin Hariharānandaa, joka tiivistää ensimmäisen kommentaarit sisältämät asiat kiitettävän selkeästi: (1) Aistit ovat se kanava, jolla saamme tietoa ulkoisen maailman objekteista. Täten, äänen, kosketuksen, valon (eri väreinä ja muotoina), maun ja hajun havaitseminen – joko yleisessä tai partikulaarisessa muodossaan – on kokemista (tai ehkä pikemminkin ‘vain’ aistimista, tai vastaanottamista). (2) Aistimme vastaanottavat paljon enemmän informaatiota, kuin mitä pystymme tajuamaan, mutta varsinaisesti kokemamme asiat esittäytyvät meille buddhissamme eli tajunnassamme. Näin ollen, buddhi on se olennainen osa kokemista. (3) Minätunne on aistimisen tai kokemisen kolmas muoto, tai toisin sanoen, kognitio on usein se minätunteen aktiivinen ja konkreettinen tila. (4) Samoin kuin sutrassa 44 selitettiin objektien suhteen niin myös kaikki subjektiivinen aistiminen ja kokeminen koostuu luonnon laaduista (guna). (5) Ja kaiken aistimisen tarkoitus on saada kokemuksia tietoisena olentona, joka voi johtaa vapautumiseen.

Tiivistetysti voisi sanoa, että puhutaan aistien hallinnasta, joka itsessään monissa varhaisissa kuvauksissa määrittää joogaa (ks. Kathā Upanishad), ja samalla tämä liittyy eritoten kahdeksan haaran (ashtānga) viidenteen eli pratyāhāraan.

Niin, tämä sutraa muistuttaa hyvin paljon sutraa 44: ”Karkeaan, olennaiseen, hienovaraiseen, yhdistävään tekijään ja tarkoitukseen kiinnittymisestä: voitto elementeistä”. Näin, nyt käsillä oleva sutra sekä täydentää että jatkaa samaa sarjaa. Sarja aloitettiin siis selittämällä kiinnittymisiä (samyama) objektiivisiin elementteihin, nyt taas puhutaan subjektiivisiin aisteihin kiinnittymisestä. Tosin ei-dualistisesta (advaita) näkökulmasta katsottuna on erittäin kyseenalaista onko olemassa mitään objektiivista, vai onko kaikki pikemminkin subjektiivista ja intersubjektiivista? Ja samoin kuin sutra 44 sai sitä seuraavassa sutrassa suoraa jatkoa varsinaisen siddhin muodossa, niin myös nyt. Seuraavassa sutrassa kerrotaan tarkemmin siddhistä: ”Siitä ajatuksen nopeus, riippumaton aistitoiminta ja voitto alkuaineesta.”

Tässä on ehkä aihetta käsitellä tuota sutran kolmatta ‘tekijää’ eli minätunnetta tarkemmin. Broo kirjoittaa: ”Älyn takana piilee minätunne (asmitā), jonka takia ajattelemme ‘minä näin’.” Broo pyrkii esittämään Patanjalin filosofiaa aikalailla uskollisesti Sānkhya-yoga-viitekehyksestä käsin (tosin välillä pyrkii esiin myös hänen oma vaishnava-elämänkatsomuksensa). Jos tulkitsee asiaa Sānkhya-yogasta käsin, niin ei ole välttämättä johdonmukaista sanoa, että ‘älyn (eli buddhin) takana piilee minätunne’. Nimittäin, Sānkhyan maailmankuvassa buddhi on perustavampi kuin minätunne, minätunne syntyy buddhista. Tai ainakin näin on jos pitää asmitā ja ahmakāraa synonyymeina, niin kuin Broo käsittääkseni tekee (itse en pidä niitä synonyymeina, asiasta kohta lisää). Tähän liittyen Vijnānabhikṣu tulkitseekin sutran neljännen tekijän eli koostumuksen, tai yhdistävän tekijän olevan nimenomaan buddhi, eikä laadut eli gunat. Näin hän on omalla tavallaan linjassa Sānkhya-yogan kanssa, jonka mukaan ‘minuus’ syntyy buddhista. Mutta tämä on tietysti toisin, jos asmitā ja ahamkāra eivät ole synonyymeja…

Niin, Sānkhya-yogassa citta muodostuu kolmesta komponentista eli buddhi, ahamkāra ja manas. Patanjalin sutrissa ei esiinny kertaakaan termiä ahamkāra (minä-tekijä, I-maker tai I-the-doer), mutta sen sijaan esiintyy asmitā (minätunne, ‘minä olen’, I-am-ness). Ja lähes kaikki kommentaattorit pitävät termejä synonyymeina, lähtien ensimmäisestä kommentaarista, joka siis saattaa olla saman henkilön kirjoittama kuin sutratkin (sanoo kohtalaisen vakuuttavasti tutkija Maas, ja moni uskoo). Hariharānanda, sen sijaan, tekee mielestäni hyödyllisen erottelun, eli asmitā on se prosessi, kun purusha samastuu buddhiin, eli tajunnan sisältöihin. Ahamkāra taas on se prosessi, kun mieli suuren osan aikaa luo itsereferoivalla ajattelulla minäkuvaa, josta siis persoonamme koostuu. Huom! Molemmat ovat siis prosesseja tajunnassa, eivät millään muotoa itsenäisiä subjekteja tai entiteettejä. Toisin sanoen, asmitaa on jotain paljon hienovaraisempaa, kuin se-persoona-joka-luulemme-olevamme.

Tässä on hyödyllistä tehdä erottelu itsereflektion (self-reflection) ja itserefleksiivisyyden (self-reflexivity) välille. Itsereflektio viittaa siihen kuinka saatamme reflektoida omaa käytöstämme ja ajatteluamme, ja sitten päätyä mahdollisesti pyrkimään muutokseen käytöksessämme tai järkeilyssämme. Tämä on siis jotain mitä ahamkāra (eli ‘ego’ tai persoona), ikään kuin, tekee. Tämä on erittäin monimutkainen mielen toiminta, joka mahdollisesti maapallolla elävistä biologisista organismeista on vain meille ihmisille mahdollista ylipäätätään – tai vähintäänkin se on meillä ihan omassa luokassaan. Itserefleksiivisyys puolestaan viittaa siihen, että monien filosofien mielestä jokaisessa tajunnan sisällössä on läsnä vähintäänkin implisiittisesti tietoisuus siitä, että ‘minä näen’, ‘minä koen’, koska se kokeminen tapahtuu aina tietystä ainutlaatuisesta näkökulmasta. Ja tähän käsittääkseni Hariharānanda viittaa sanoessaan: ”Minätunne on aistimisen tai kokemisen kolmas muoto, tai toisin sanoen, kognitio on usein se minätunteen aktiivinen ja konkreettinen tila.”

Tämä kaikki liittyy pitkään sekä idässä että lännessä filosofiassa käytyyn väittelyyn: onko jokainen tietoisuuden hetki itsessään myös itserefleksiiviinen? Esimerkiksi osa buddhalaisista koulukunnista kieltää tämän, ja osa taas myöntää. Yleensä koulukunnat tai filosofit, jotka kokevat itsen olevan olemassa myöntävät, että jokainen tajunnan hetki on myös itserefleksiivinen – mutta näin tekevät siis myös jotkut, jotka eivät myönnä Itsen olevan olemassa! Tämä olisi hyvin lähellä sitä ajatusta, että asmitā on se prosessi, kun puhdas tietoisuus joko samastuu johonkin tajunnan sisältöön (tai vaikka kokee mitä tahansa tajunnan sisältöjä ilman samastumista). Ja tällöin siis koko ajan läsnä minätunne, että ‘minä koen’ tästä ainutlaatuisesta näkökulmasta tämän ja tämän jne. (aiheesta ks. esim. Fasching 2013; Albahari 2013; Zahavi 2013.)

Tämä sopii yhteen sen kanssa, että ensimmäisen luvun sutrassa 17 asmitā on se hienovaraisin syventyminen neljästä kohteellisesta samādhista. Nähdäkseni kaikki tämä tukee sitä, että asmitā ja ahamkāra eivät todellakaan ole synonyymeja!

Tästä sutrassa on merkittävä yhteys myös yhteen toiseen ensimmäisen luvun sutraan eli sanan grahaṇa kautta. Tämä termi on suomennettu sanalla ‘kokeminen’, mutta sen perusmerkitys on ‘tarttuminen’ eli se viittaa tässä yhteydessä siihen kuinka aistimme ikään kuin tarttuvat objekteihin aistiessaan. Sutrassa 1:41 taas puhutaan sekä kokijasta, kokemisesta että koetusta (grahītr̥-grahīta-grāhyeṣu). Sutra kokonaisuudessaan kuuluu näin: ”Se, jonka toiminnot ovat heikentyneet, nojaa kokijaan, kokemiseen tai koettuun ja värittyy niistä kuten läpinäkyvä jalokivi. Tätä on uppoutuneisuus.” Sutrassa puhutaan nimenomaan sekä siitä kuinka buddhi ottaa minkä tahansa aistikohteen muodon, ja näin koemme sen tajunnassamme representaationa jostakin ulkoisesta kohteesta, mutta uppoutuneessa tilassa tajunnassamme ei ole tosiaankaan mitään muuta kuin tuo yksi kohde. Venkateshānanda avaakin tätä asiaa sanomalla, että ‘aistit’ eivät tarkoita ensisijaisesti silmiämme korviamme jne, vaan niitä aisteja joilla näemme unessamme! Itse asiassa, hyvin samankaltaisesti tapahtuu itse näkeminen myös valveilla, eli emme näe ulkoista kohdetta sellaisenaan, vaan näemme representaation siitä tajunnassamme.

Maailman tarkoitus on tulla nähdyksi. Aistimisen tarkoitus näkeminen ja kokeminen. Molemmat ovat olemassa subjektia eli Näkijää varten, sanoo Maehle. Ja hän jatkaa, että tässä on kyse ‘involuutiosta’ (evoluution sijaan). Siinä missä evoluution tarkoitus on kokea aina vain rikkaammin ja rikkaammin (tai monimutkaisemmin), on involuution tarkoitus lakata samastumasta näihin kokemuksiin olivatpa ne kuinka rikkaita tai antoisia tai kauheita tai tylsiä hyvänsä, ja oppia näin tuntemaan oma perimmäinen olemus, eli oppia tunteman itse tietoisuutena. Maehle kuvaa involuutiota matkaksi ‘normaalista luonnolliseen tilaan’. Toisin sanoen, on normaalia, että ihmiset samastuvat kokemaansa, mutta tarkoituksena eli tavoitteena on ‘epänormaali tila’ (koska se ei ole tavallinen), mutta tätä hän kuitenkin kuvaa ‘luonnollisena tilana’! Osa kommentaareista, taas puhuu luonnollisuutta vastaan, eli esimerkiksi Broon mielestä joogan matka on matka kohti luonnotonta tilaa. Tähän kaikkeen sekoittuu metafysiikka ja semantiikka, eli jos kääntää prakritin luonnoksi, ja pitää vapautumista lopullisena vapautumisena prakritista, kuten dualistisen maailmankatsomuksen mukaan usein tehdään, niin tuokin on sinänsä luonnollinen tapa puhua asiasta. Yhtä kaikki, on makuasia, kumpi on nykyajan joogeille hyödyllisempi tai kehityksen kannalta tehokkaampi tapa puhua asiasta?

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.