sutra 3:50

Posted on

tad-vairāgyād api doṣa-bīja-kṣaye kaivalyam 50

Ja takertumattomuudesta siihen: häiriöiden siementen kadotessa, erillisyys (tai vapautus) (3:50).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

”Kärsimyksen, ja siitä johtuvien toimintojen, vaimentuessa, joogi oivaltaa erottelukyvyn olevan buddhille luontainen; ja buddhiin samastuminenkin on hylättävä, koska vain purusha on muuttumaton, puhdas, ja erillinen kirkkauden laadusta (sattva-guna). Tällaisen täydellisen kirkkauden saavuttamisen myötä joogi alkaa menettämään buddhi-sattvaan kohdistuvat halut, ja näin kärsimyksen siemenet on tehty itämättömiksi paahtuneiksi siemeniksi, jotka tipahtavat pois mielestä. Kun ne katoavat täysin purusha ei enää kärsi kolmenlaisesta tuskasta. Tällöin laadut (guna), joiden mutaatiot ovat olemassa mielessä toimintoja tuottavina häiriöinä (klesha), ovat toteuttaneet tarkoituksensa, vajoavat takaisin ilmentymättömään tilaan; saaden näin aikaan täydellisen erillisyyden purushasta. Tätä on erillisyys (tai vapautus). Tällöin purusha on vain puhdasta tietoisuutta leväten omassa olemuksessaan.”

Suurin osa kommentaareista tulkitsee tämän sutran viittaavan lähinnä edelliseen sutraan, ja sen suomiin ‘vaatimattomiin’ supernormaaleihin kykyihin eli jonkin sortin kaikkitietävyyteen ja kaikkivoipaisuuteen. Osa kommentaareista ja/tai kääntäjistä (esim. Woods; Desikachar) taas tulkitsee tämän viittaavan kaikki voimiin, kykyihin ja mahteihin. Sinänsä sillä ei liene suurempaa merkitystä käytännössä. Samasta asiasta on joka tapauksessa kyse: Kaikista takertumisista on pystyttävä luopumaan.

Dualistisesta näkökulmasta asian laita on näin, koska kaikki voimat ja kyvyt ovat buddhin ominaisuuksia, ja buddhi – sekä koko Luonto – pyritään jättämään taakse. Yksi tapa jaotella eri perinteitä on jakaa ne transendentalistisiin ja ei-transendentalistisiin perinteisiin. Transendentalistisissa perinteissä pyritään ‘pois täältä’, jonnekin ‘toisaalle’. Huom! sekä dualistinen että monistinen perinne voi olla transendentalistinen; yleensä transendentalismi kulkee käsi kädessä askeesi-ihanteen kanssa. Ei-transdentalistiset perinteet taas ovat yleensä nimenomaan monistisia, koska se vaatii yleensä sen, että ei näe kategorista eroa tämän maailman ja muiden maailmojen välillä – kaikki on pohjimmiltaan samaa ‘matskua’ eli tässä tapauksessa, kun joogasta puhutaan, niin tietoisuutta. Klassinen Sānkhya-yoga-perinne on siis dualistien, mutta kaikki perinteisetkään joogaperinteet eivät ole sitä olleet. (Aiheesta voi kuunnella lisää uusimmasta Maailmanpuu-podcastista, jakso 65, Joogan maailmankuvat)

Joka tapauksessa, tähän sisältyy eräänlainen paradoksi. Mitä enemmän kykyjä joogilla, on sitä suurempi vaara, että hän takertuu omaan mieli-kehoonsa, jonka kautta nämä kyvyt ilmenevät (ks. esim. Prabahavānanda). Ja kuten Desikachar ytimekkäästi ilmaisee, mikään kyky ei ole päämäärä, toisin sanoen, mikään voima ei tuota vapautusta (ks. myös Maehle). Tämän takia seuraavassa sutrassa on tulossa tämän luvun toinen varoitus, joka yleensä jää hieman vähemmälle huomiolle, kuin se sutran 37 varoitus! Tavoitteena on siis tehdä kaikista painaumista ‘paahtuneita siemeniä’, joista ei voi enää itää uusia ‘mielitekoja’. Näin mieli-keholliseen yksilöllisyyteen eli/tai egoon samastuminen lakkaa.

Kontala tuo esille, että ”teistisissä uskonnoissa on tapana kuvata Jumalaa kaikkivoivaksi, kaikkitietäväksi ja täydellisen hyväksi”. Hän lisää, että joogan näkökulmasta tähän listaan tulisi lisätä täydellinen kiintymättömyys. Hän kuitenkin muistuttaa osuvasti, että kiintymättömyys ei ole myötätunnon tahi välittämisen vastakohta. Olemme tottuneet ‘arkielämässämme’ liittämään kiintymyksen välittämiseen. Mutta, jos kiintymys on edellytys välittämiselle, emme voisi välittää sellaisista joihin emme ole kiintyneitä. Tällöin emme voisi esimerkiksi välittää kaikista maailman ihmisistä, koska emme voi sanan varsinaisessa merkityksessä olla kiintyneitä kaikkiin ihmisiin. Tosiasia kuitenkin on, että voimme potentiaalisesti välittää kaikista ihmisistä, ja jopa kaikista elävistä olennoista, ja pyrkiä toimimaan tavalla, joka on kaikkien olentojen hyvinvoinnin huomioon ottavaa.

Patanjalin mukaan Luonnon tarkoitus on tuottaa meille kokemuksia. Ja kun noista kokemuksista huolimatta lakkaamme samastumasta yksilölliseen kokijaan, tällöin joogilla ei enää ole toisen luvun alussa esiteltyjä mielen häiriöitä. Näiden häiriöiden alkulähteenä on tietämättömyys (avidyā) eli tiivistetysti katoavaisten luonnonilmiöiden pitäminen ikuisina, ja tietoisuuden kohteiden pitäminen puhtaana tietoisuutena, tai tietoisuuden ainoana ‘muotona’.

Broo kirjoittaa: ”Näin edistynyt harjoittaja jättää jälkeensä jopa kaikkitietävyyden, joka sekin on älyn funktio, eikä enää ole joogan harjoittaja”. Tässäkin on yksi mahdollinen vihje siitä, että Jumalan kaikkitietävyys ja joogin ‘kaikkitietävyys’ eivät ole identtisiä. Joogan harjoittajan potentiaalinen ‘kaikkitietävyys’ on klassisen Sānkhya-yogan mukaan buddhin funktio. Jumala taas on määritelty olentona, joka on kategorisesti erillinen Luonnosta, ja joka ei ole koskaan ollut luonnollisen elon kiertokulun pyörteissä. Tältäkin pohjalta vaikuttaa siltä, että on Kaikkitietävyyttä ja on ‘kaikkitietävyyttä’ (vrt. Hariharānanda). Tuo Broo-sitaatti päättyy sanoihin ”…eikä enää ole joogan harjoittaja.” Tämä viittaa siihen, että joogan harjoittaminen sinänsä ei ole itsetarkoitus, vaan sen on joukko menetelmiä saavuttaa tietynlainen ‘olemisen tapa’, jonka jälkeen joogan harjoittaminen ei ole enää tarpeellista. Toki joogi voi yhä käytännön syistä tehdä tiettyjä harjoituksia, esimerkiksi pitääkseen keho-mielensä kunnossa, tai ihan vain nauttiakseen elämästä. (Huom! Takertumattomuus ei sulje pois elämästä nauttimista!) Mutta mikään harjoitus ei enää muuta mitään olennaista eli pysyvä itseoivallus tietoisuutena on jo tapahtunut.

Tähän siis Patanjali viittaa sanalla kaivalya, mutta yleisemmin siihen viitataan vedanta-perinteissä sanalla moksha, ja buddhalaiset viittaavat siihen puolestaan sanalla nirvāna. Näiden erilaisten sanavalintojen taustalla on, ainakin osin, nimenomaan erilaiset maailmankuvat. Dualisti ajattelee, että joogan päämäärä kuvaa parhaiten sana kaivalya eli erillisyys. Monisti taas kuvaa sitä usein mieluummin sanalla moksha eli vapautus; ja buddhalainen, joka ei usko minkään olevan muuttumatonta, ei edes tietoisuuden, kutsuu sitä mieluummin sanalla nirvāna eli lakkauttaminen. Sinänsä näihin kaikkiin sisältyy fenomenologisena kokemuksena advaita eli ei-kakseus. Toiset eli monistit tekevät tästä päätelmän, että se on myös metafyysisesti tai ontologisesti asioiden tila. Toiset eli dualistit taas eivät ole sillä kannalla, että fenomenaalisesta kokemuksesta voi johtaa ontologisia totuuksia. Ja kolmannet eli buddhalaiset näkevät sen vain lakkaamisena, eli joogin oleminen ei jatku enää missään muodossa ei osana suurta ykseyttä eikä omana erillisenä puhtaana tietoisuutena, vaan vain kaikki lakkaa sen yksilön kohdalta. (Huom! Tämä on yksinkertaistettu ja yleistetty kuvaus, koska kaikille koulukunnille on olemassa vielä lukuisia alakoulukuntia!)

Bryant esittää, että kaivalya ja nirbīja samādhi ovat synonyymeja. Tämä on mielestäni hätäinen päätelmä, kun lukee koko Patanjalin tekstiä johdonmukaisesti. Minusta näyttää pikemminkin siltä, että nirbīja samādhi on ohimenevä meditatiivinen tila, mutta erittäin tärkeä sellainen Patanjalin systeemissä. Se on se tila, jossa kaikki painaumat puhdistuvat tajunnasta, kunhan tilassa on ollut tarpeeksi monta kertaa riittävän pitkän aikaa yhteensä (ks. 1. luvun loppu). Kaivalya taas ei ole ohimenevä tila, vaan se on pysyvä tietoisuuden status, joka toteutuu, kun kaikki painaumat on poistettu – ja tällöin näkijä vaivattomasti lepää omassa olemuksessaan (ks. 1. luvun alku). Eli nirbīja samādhi on se menetelmä, joka vie kaivalyaan. Ja kaikki muut joogan menetelmät luovat pohjaa nirbīja samādhin tapahtumiselle.

Ps. Äkkiseltään näyttää siltä, että kolmas luku olisi voinut loppua tähän; mutta ei! Jatkoa seuraa…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti