sutra 3:51

Posted on

sthāny-upanimantraṇe saṅga-smayākaraṇaṁ punar aniṣṭa-prasaṅgāt 51

Asemanhaltijoiden kutsuessa tulisi välttää kiintymystä ja ylpeyttä, koska epätoivotut asiat saattavat toistua (3:51).

”Sthānin” käännetään usein sanoilla ‘taivaalliset olennot’, mutta ‘asemanhaltija’ on kirjaimellisempi käännös, siinä missä ‘taivaalliset olennot’ ehkä kuvaavampi käännös.

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre on tämän sutran kohdalla sen verran pitkä, että tyydyn esittämään siitä vain valittuja paloja:

”Joogit voidaan jakaa neljään luokkaan: (1) prathama-kalpika, (2) madhu-bhūmika, (3) prjanā-jyoti, ja (4) atikrāmta-bhāvanīya. Näistä ensimmäiset ovat omistautuneet henkiselle harjoitukselle, ja he ovat juuri alkaneet saavuttamaan mahteja (siddhi). Toiset ovat saavuttaneet totuutta kantavan ymmärryksen (ks. 1:48 rthambarā prajnā; ja 3:48 eli ‘hunajakasvoista’ on kyse). Kolmannet ovat voittaneet elementit ja aistit, saavuttaen kykyjä pysyvästi, ja ovat omistautuneesti pyrkimässä vielä siitäkin eteenpäin (syvemmälle tai korkeammalle). Neljännet ovat menneet kaikkien kykyjen tuolle puolen, ja joiden ainoa jäljellä oleva tehtävä on antaa mielen sammua lopullisesti. Heillä on lopullinen seitsenkertainen ymmärrys (ks. 2:27, saptahdhā prānta-bhūmih prajnā)…”

Intialaiseen ajatteluun kuuluu useiden eri olemassaolon tasojen (tai maailmojen) tunnistaminen ja tunnustaminen, ja tässä varoitetaan siis tätä karkeaa materiaalista maailmaa hienosyisempien maailmojen olentojen ‘kiinnostuksesta’ (ks. 1:19). Nimittäin, jos ja kun joogi alkaa saavuttamaan kykyjä, tällaiset olennot saattavat pyrkiä hyötymään tämän maailman joogin voimista. Tämän takia, perinteisiin kuuluu, että aina ennen kuin tehdään oma henkinen harjoitus, niin suojataan ja/tai puhdistetaan se alue, jolla harjoitus tehdään. Esimerkiksi Shaiva-tantraperinteessä, lausutaan ns. puolustusase-mantra, ja samalla heitetään kukka harjoituspaikalle, ennen kuin astutaan itse paikan päälle. Sitten kun ollaan varsinaisesti asettautumassa harjoitukseen, niin vielä asetetaan visualisaation ja mantran voimalla tuliseinämät suojamuuriksi ympäröimään omaa mielikehoa ja harjoituspaikkaa. (Kommentaareista Prabahavānanda antaa myös yhden esimerkin tyypillisestä hindutraditioon kuuluvasta suojarituaalista.)

Perinteisen uskomuksen mukaan pahimmillaan, ‘toisen maailman’ henki saattaa ottaa joogin kehon omaksi asuinsijakseen. Joidenkin mukaan (esim. Kolbjorn Martens, jolla on initiaatio sekä Shaiva-tantraan että tiibettiläiseen Dzogcheniin), tämä on myös yksi mahdollinen syy, että aika ajoin gurut lankeavat ‘kaidalta tieltä’ eli he ovat mahdollisesti joutuneet ‘vieraan hengen’ valtaan.Lisäksi, tämä on myös mahdollinen syy siihen, miksi monet gurut antavat oppilaiden kirjaimellisesti palvoa itseään, vaikka tällaiseen ei välttämättä ole koskaan varsinaista syytä! (Toki opettajia tulee kunnioittaa, mutta se ei vaadi sokeaa palvontaa.)

Joka tapauksessa, ensimmäinen kommentaari antaa eläväisen kuvauksen näistä ‘henkimaailman’ lupauksista ja kiusauksista, joita joogi voi kohdata: ”Etkö lepäisi täällä? Saat nauttia tästä nautinnosta. Saat nauttia tästä kauniista nuoresta neidosta. Tämä eliksiiri karkottaa vanhuuden ja kuoleman. Tällä valjakolla voit lentää halki ilmojen. Tuolla on maagisia puita, jotka täyttävät kaikki toiveesi. Taivaallinen joki antaa sinulle onnen. Nuo viisaat tietävät kaiken. Nämä nymfit ovat verrattoman kauniita, etkä tule koskaan kokemaan kylmyyttä heidän suunnaltaan. Silmistäsi ja korvistasi tulee selvänäköisiä ja -kuuloisia. Kehostasi tulee timanttinen. Hyveidesi seurauksena olet kaiken tämän ansainnut. Ole siis hyvä, ja astu tähän taivaaseen…” (Käännetty Prabahavānandan kommentaarista.)

Ja näiden ‘ylisten maailmojen’ olennot saattavat vaikuttaa ihmissilmissä ‘ikuisilta jumalolennoilta’, mikä saattaa herättää valheellisen vakauden ja pysyvyyden tunteen. Mutta oikeasti hekään eivät ole ikuisia, vaikka näissä maailmoissa yksi elämä kestääkin paljon pitempään kuin täällä, mutta silti silläkin kaikki on katoavaista! Ja vapautuminen on monen mukaan mahdollista vain ja ainoastaan tästä maailmasta (ks. esim. 1:19)! Eli vastaamalla näiden kiusausten kutsuun luultavasti hidastetaan vapautumisprosessia. Tällaisten kiusausten kohteeksi ovat joutuneet myös ehkä maailmamme kirjoitetun historian kaksi kuuluisinta ‘valaistunutta olentoa’ eli Buddha (eli Siddharta Gautama) ja Jeesus (eli Yeshua ben-Yosef). Molemmista on kanonisoitu ‘viimeisten kiusausten uhriksi joutuminen’, mikä myös on omiaan kertomaan tämän varoituksen painavuudesta.

Kontala tuo esiin, että tässä Upanishadeista alkanut uusi paradigma eroaa varhaisemmasta vedalaisesta perinteestä. Varhaisemmassa vedalaisessa perinteessä pyritään usein rituaalien avulla nimenomaan saavuttamaan paikka jossakin ‘taivaallisessa maailmassa’; ja samoinhan tapahtuu suurissa länsimaisissa uskonnoissa. Upanishadeissa taas aika ajoin kritisoidaan aiempaa vedalaista ‘rituaali-uskontoa’ (ks. esim. Mundaka Up.) Joogan projektin näkökulmasta taivaallisilla iloilla ja herkullisella suupalalla on vain mittakaavaero (ks. esim. Kontala).

Ranagnathan huomauttaa, että itse asiassa kyse ei välttämättä ole pelkästään ‘taivaallisten kiusausten’ välttämisestä, vaan myös ‘tavallisten kanssaihmisten’ suunnalta tulevaa imartelua kannattaa välttää. Kassila lisää tähän, että kaikenlaiset mystiset kokemukset ja muuntuneet tajunnantilat saattavat myös muuntua kärsimyksen pitkittymisen polttoaineeksi, jos niihin takerrutaan kokemuksina, kuten erittäin helposti käy. ”Mitä suurempi nautinto, sitä vaikeampi sille on viitata kintaalla”, kuten Kontala toteaa. Ja joka tapauksessa, saamme harvoin mitä haluamme, ja menetämme aina ennen pitkää sen mitä saamme, hän jatkaa.

Mutta tosiaan, ensimmäinen kommentaari esittää kysymyksen: ”Saavutettuani valon, miksi harhautuisin nautinnon kangastukseen ja tekisin itsestäni taas syntymän ja kuoleman metsäpalon polttoainetta?” Ja Vyāsa (tai Patanjali) jatkaa, että vakaalla vakaumuksella joogin tulisi jatkaa harjoituksia loppuun asti. Mutta; eri vaiheessa kehitystä vaaditaan yleensä erilaisia harjoituksia! Yksi Patanjalin tarjoama harjoitus, joka sopii tähän yhteyteen on vastakohdan pohtiminen (2:33).

Sekä Vāchaspati Mishra että Vijnānabhikṣu tähdentävät, että tämän sutran neljän tason joogeista, nimenomaan tuo toinen on se potentiaalinen kiusausten uhri. Ensimmäisellä tasolla joogilla ei vielä ole riittävästi voimia herättääkseen ‘muiden maailmojen’ olentojen mielenkiintoa; ja kolmannella tasolla taas, joogi on jo niin vahva, että ei voi joutua kenenkään uhriksi. Maehle väittää, että myös ensimmäinen kommentaari sanoo näin, mutta itse en löydä ensimmäisestä kommentaarista tällaista tarkennusta. Pikemminkin, koska tämä varoitus tulee vasta tässä vaiheessa, niin (kyseenalaistaen Vāchaspati Mishran ja Vijnānabhikṣun) uskoisin, että tuolla kolmannella tasollakin on vielä vaara langeta kiusauksiin, kun taas neljännellä tasolla ollaan kaikkien kykyjen, ja näin ollen myös kiusausten, tuolle puolen.

Tällaisia hierarkisia jaotteluja löytyy runsaasti eri perinteistä. Broo nostaa esille buddhalaisen jaon (1) puroon astujaan, (2) kerran palaavaan, (3) ei-palaavaan, (4) kunnioitettuun ja (5) yksinäiseen, hiljaiseen buddhaan, joka joidenkin tutkijoiden mukaan vastaa tämän sutran ensimmäisessä kommentaarissa esitettyä hierarkiaa. Myös Shaiva-tantrasta löytyy omansa: (1) sakala eli näkijä, joka ei ole vielä herännyt, (2) pralayākala eli näkijä, joka on ajoittain hereillä, (3) vijnānākala, eli näkijä, joka on herännyt, mutta ei vielä kykene luopumaan subjektiivisesta yksilöllisyydestään, (4) mantra eli näkijä , joka on herännyt, ja näkee kaiken objektiivisuuden osana itseään, (5) mantreshvara eli näkijä, jolle subjektiivisuus ja objektiivisuus peilaavat toisiaan tasapainoisesti, (6) nantra-maheshvara eli näkijä, joka on vapatunut osaksi suurempaa subjektiviteettia, ja (7) shiva eli absoluutti ei-dualistinen tietoisuus. Tiibettiläisestä Dzogzhen-perinteestä puolestaan löytyy kahdentoista tason näkemys, jossa ensimmäinen taso viittaa ‘tavalliseen ihmiseen’, joka ei ole vielä edes aloittanut joogan polkua; ja taso 12 viittaa niin sanottuun ‘sateenkaarikehoon’, jolloin henki lähtee omasta tahdostaan kehosta, eikä palaa enää takaisin yhteenkään kehoon. (Tämä ilmenee yleensä sateenkaaren esiintymisenä kyseisellä paikalla, josta nimitys.)

Ps. Myös nykyajan lännestä löytyy Ken Wilberin malli, joka yhdistelee länsimaista psykologiaa ja itämaisia monistisia viisausperinteitä. Tässä hierarkiassa on kahdeksan tai yhdeksän tasoa (riippuen laskutavasta), joista neljä ensimmäistä muodostuvat Jean Piagetin kehityspsykologisesta mallista, jonka mukaan kaikki käymme läpi tietyt kehitysvaiheet lapsesta aikuiseksi (sensorimotorinen, esioperationaalinen, konkreettisoperationaalinen ja formaalisoperationaalinen). Sen jälkeen tulee ns. visiolooginen taso, jonka vain osa aikuisista saavuttaa, mutta mahdollisesti ilman minkäänlaista henkistä harjoitusta, luonnollisten taipumusten ansiosta. Sitten on neljä tasoa, jotka pohjautuvat nimenomaan itämaisten meditatiivisten perinteiden kuvauksiin eli parapsyykkinen, hienosyinen, kausaalinen ja ei-dualistinen taso (ks. Wilber 2009).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti