sutra 3:52

kṣaṇa-tat-kramayoḥ saṁyamād viveka-jaṁ jñānam 52

Hetken ja niiden sarjaan kiinnittymisestä: erottelusta syntyvä tieto (3:52).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstren kommentaari on sivun mittainen, joten tyydyn vain referoimaan sitä:

Niin kuin pienin mahdollinen objekti on ‘atomi’ (aṇu), samoin lyhin mahdollinen aika on ‘hetki’ (kṣaṇa). Toisin sanoen, se aika mikä menee, kun atomi liikkuu viereiseen paikkaan, on hetki. Näiden hetkien virtauksesta syntyy sarja (krama). Tunnit, päivät ja yöt ovat kaikki mielen luomia käsitteitä. Aikaa ei ole olemassa perimmäisessä todellisuudessa, se on olemassa vain mielessä. Mutta tavalliselle ihmiselle se saattaa vaikuttaa todelliselta. Yksittäinen hetki taas on oikeasti olemassa suhteessa oikeasti olemassa olevaan atomin liikkeeseen. Kaksi erillistä hetkeä ei voi koskaan olla olemassa samaan aikaan, joten on vain tämä hetki, läsnäoleva hetki. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole olemassa ajassa, mutta ne kuuluvat sisäsyntyisesti luonnon (prakriti) ja sen objektien muunnoksiin tässä hetkessä… Harjoittamalla samyamaa hetkeen ja sen sarjaan, saavutetaan tieto hetkien sisäisestä luonteesta, ja siitä on tuloksena erottelukyvyn sisältävä tieto.

(ks. esim. Hariharānanda; Iyengar)

Hetkinen… Aikaa mitataan kellon tikityksellä, aika virtaa, aika lentää, aika rientää, odottavan aika on pitkä, aika on puolellamme, aika on pysäyttämätön (paitsi silloin kerran aika pysähtyi), aika ei odota, aika on muutosta, aika hallitsee elämäämme, aikataulu, kaikki ajallaan, kaikki vaatii aikaa, aika paljastaa kaiken, aika loppuu, aika on kallista, aika on kortilla, aika on rahaa, emme voi paeta aikaa, ajat muuttuvat, aika parantaa haavat, aika kultaa muistot, aika estää kaikkea tapahtumasta kerralla, aika on käytetyin substantiivi monessa kielessä, ja koskaan ei ole riittävästi aikaa – edes tälle blogille… Tässä useita aikaan liittyviä sananparsia ja yleisiä uskomuksia. Ajasta puhutaan kaiken aikaa, mutta tietääkö kukaan, mitä aika oikeasti on? Onko aikaa ylipäätään olemassa? Vai onko peräti useampi kun yksi aika? Ajasta ei ole yksimielisyyttä; ei fysiikassa, ei filosofiassa, ei eri kulttuureissa – eikä edes eri tahtiin etenevillä maallikoilla yhden ja saman kulttuurin sisällä, kuten Einstein osoitti!

Mikä on klassisen sānkhya-yogan näkemys ajasta? Aika on muutosta. Aikaa ei ole olemassa itsenäisenä tekijänä, mutta yksittäiset hetket ovat objektiivisesti olemassa, ja näistä hetkistä syntyy sarja, mutaa se ei tämän näkemyksen mukaan synnytä ‘virtaavaa aikaa’. Pienin mahdollinen partikkeli eli jakamaton atomi – jota moderni fysiikka ei ole vielä tainnut löytää, vaikka onkin hätäisesti nimennyt tietyn kokoisen partikkelin atomiksi eli jakamattomaksi, joka sitten myöhemmin kuitenkin jakautui protoniksi, neutroniksi ja elektroneiksi; ja näistä protoni sittemmin vielä jakautui kvarkeiksi – eli aṇu on sānkhya-yogan mukaan objektiivisesti olemassa. Ja sen pienin mahdollinen liike sijainniltaan viereiseen on siis ‘hetki’. ”Hetken hetki kestää, ei hetkeäkään enempää…”, lauloi Hanhiniemi kultaisella 80-luvulla.

Moderni fysiikka on määritellyt pienimmän mahdollisen etäisyyden Planck-pituudeksi (Planck-length); ja lyhyimmän mahdollisen hetken Planck-ajaksi (Max Planckin mukaan, joka on yksi kvanttifysiikan pioneereja). Nämä tarkoittavat niin pieniä aika-avaruudun kvantteja, että jos mennään vielä pienemmäksi, niin etäisyydet menettävät kaiken merkitysensä. Toisin sanoen, ei voida enää puhua siitä, että jokin asia on vasemmalla tai oikealla, ylhäällä tai alhaalla, edessä tai takana, tai tapahtui ennen tai jälkeen suhteessa johonkin toiseen objektiin tai tapahtumaan. Ja tämä Planck-mitta on tosi, tosi nanopieni verrattuna vaikkapa modernin fysiikan atomiin. Esimerkiksi Planck-pituus voidaan visualisoida näin: Kuvittele piste, joka on läpi mitaltaan kuin ihmisen hius eli noin 0.1 mm – juuri sitä pienempää ei siddhejä vailla oleva ihmissilmä pysty näkemään. Sitten suurenna mielessäsi tämä hiuksenhieno piste havainnoitavissa olevan Universumimme kokoiseksi. Nyt tämän sisällä voisi nähdä Planckin-pituisen pisteen, joka olisi nyt 0.1 mm läpimitaltaan. Tällaisilla etäisyyksillä oikeasti laskelmoidaan kvanttifysiikassa, eli se ei ole kuin matemaattinen piste, jolla ei ole pituutta tai leveyttä (vrt. Hariharānanda). Täten, sekä sānkhya-yoga että modernin fysiikan vastaus vanhaan filosofiseen kysymykseen, että onko aika sulavasti vailla katkoksia virtaava vai atomistisista hetkistä koostuva sarja on sama: ‘aika’ on sarja atomistisia hetkiä (vrt. Kontala). Näin ollen, digitaalikellot antavat todellisemman kuvan hetkistä, kun analogiset kellot, mutta analogiset kellot taas kuvaavat elonkiertoa osuvammin minkä mittaamisen kellot on alkujaankin suunniteltu. Eli on olemassa ainakin kaksi ‘aikaa’; eli elonkierto, jota mittaamme siis kelloilla, ja kutsumme ajaksi; ja sitten on se metafyysinen alati eteenpäin kulkeva fyysisen olemisen ulottuvuus, jota ei joidenkin mukaan ole olemassa.

Niin, onko tätä jälkimmäistä metafyysistä aikaa olemassa itsenäisenä tekijänä, siitä ollaan yhä eri mieltä sekä länsimaisessa ja intialaisessa filosofiassa, että modernissa fysiikassa. Yksi asia on varma, kellolla mitattu aika on käytännön elämässä hyödyllinen, vaikka voi myös muodostua rajoittavaksi tekijäksi, ja jopa vankilaksi. Siinä missä metafysiikan kannalta ‘aika’ on vain muutosta eli jokin asioiden tila muuttuu eriksi; niin kellon mittaama aika taas tarkoittaa sitä, että joku palaa takaisin samaan paikkaan. Vuosi on maan kiertämistä auringon ympäri; mutta Mars, johon matkustamista jo suunnitellaan maan päällä, kiertää auringon ympäri yli kaksi kerta kauemmin kuin maa. Alkuperäinen kuukausi on kuun vaiheita uudesta kuusta täyden kuun kautta takaisin uuteen kuuhun, muta nykyisin kalenterimme ei seuraa tätä luonnollista kiertoa, vaan se on mielivaltaisesti muunneltu olemaan vähän sinne päin. Vuorokausi on maan kiertämistä akselinsa ympäri. Mutta kuinka moneen tuntiin vuorokausi jaetaan on mielivaltaista. Me jaamme sen nykyään 24 tuntiin. Ja tunnit jaetaan 60 minuuttiin, jotka jaetaan 60 sekuntiin. Intialaisessa astrologiassa, ja näin ollen myös Patanjalille, vuorokausi jaetaan 30 ‘tuntiin’ (muhurta), joka jaetaan puolestaan 48 ‘minuuttiin’ (kalā eli 1 minuutti, 36 sekuntia), joka jaetaan 30 ‘sekuntiin’ ( eli 3,2 sekuntia).

Mutta mitä aika on metafyysisessä mielessä? Tässä tulee mieleeni Augustinuksen kuuluisat pohdinnat Tunnustuksissaan: ”Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä. Katson kuitenkin sen varmasti tietäväni.” Myöhemmin hän määrittelee, että on kolme aikaa: ”menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys. Sillä nämä ovat jollakin tavalla sielussa, muualla ne niitä näe. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys odotus.” Myös Immanuel Kant päätteli, että aika on erottamaton osa mieltä tai tajuntaa. Tästä fenomenologi Husserl jatkoi, että temporaalisuus eli ajallisuus on olennainen osa kokemista. Hän käytti musiikkia esimerkkinä. Kuulemme yhdellä hetkellä vain yhden nuotin, mutta saadaksemme kokemuksen musiikin kauneudesta, miellä täytyy olla jollain tavalla yhtä aika läsnä mielessä enemmän kuin yksi nuotti jne.

Niin, nykyisyys eli tämä hetki on olennainen osa meditatiivisia perinteitä. Usein se otetaan mahdollisimman suoraan meditaation kohteeksi tavalla tai toisella. Se mikä on tässä ja nyt. Voisi luulla, että tätä hetkeä ei voi kieltää. Mutta sen yleisen nykynäkemykseen, jonka mukaan menneisyys ja tulevaisuus ovat illuusiota, lisäksi, on olemassa myös näkemys, jonka mukaan tämä hetki on illuusio! Aivomme kokoavat eri kanavia pitkin tulevan informaation hieman eri tahdissa – esim. liike ensin, sitten väri, sitten muoto, sitten ääni – muodostaen yhtenäisen samalla hetkellä tapahtuvan kokonaisuuden. Kokemuksellisesti tämä hetki ei missään nimessä ole yksi metafyysinen hetki eli kṣaṇa. Yksi koettu hetki levittäytyy yleensä jopa useamman sekunnin ajalle, ja toisinaan se taas on vain pari sekuntia; mutta se on aina suhteellisen pitkä aika verrattuna atomin liikahtamiseen mahdollisimman lyhyen matkan. Sen lisäksi, kun näemme itsemme peilistä näemme miltä näytimme pari nanosekuntina sitten, koska valon matkaan menee hetki jos toinenkin. Ja näemme auringon sellaisen kuin se oli 8 minuuttia sitten; ja kun katsomme tähtiä taivaalla, osa tähdistä saattaa olla jo sammunut jopa vuosia sitten.

Sekä Patanjali idässä että Aristoteles lännessä olivat sitä mieltä, että aika on vain muutosta. Sitten Newton teki siitä oman itsenäisenä tekijänsä, joka virtaa vastustamattomasti eteenpäin. Mutta Einstein aiheutti tieteellisen vallankumouksen ajan saralla. Ensinnäkin aika yhdistettiin avaruuteen yhdeksi ulottuvuudeksi; ja ajasta tuli suhteellista. Mitä nopeammin liikutaan tai mitä suuremman painovoimakentän vaikutuspiirissä ollaan, sitä hitaammin aika kulkee. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että myös päämme on vanhempi, kuin jalkamme, paitis, jos olet seisonut päälläsi enemmän kuin jaloillasi!

Monen fyysikon mukaan sekä aika että avaruus syntyivät, kun ‘alkuräjähdys’ tapahtui. Näin ollen ei aika eikä avaruus ole metafyysisesti pakollisia olemassaololle, mutta ne ovat todellisuutta tällä karkeammalla tasolla molemmat. Toisin sanoen, on oikeasti empiirisesti todennettu, että aika on yksi aika-avaruuden ulottuvuus. Tällä karkealla tasolla siis aika on yhtä todellista kuin avaruus (vrt. antiikin ajan viiden elementin oppi). Sen sijaan, on olemassa monta vaihtoehtoista teoriaa ajan metafyysisestä statuksesta makromaailmaamme perustavammalla tasolla. On niitä joiden mukaan aika oli olemassa ennen ‘suurta pamausta’, mutta ei avaruutta (esim. Renate Loll); on niitä joiden mukaan avaruus oli olemassa, mutta ei aikaa (esim. Julian Barber); ja niitä joiden mukaan kumpaakaan ei ollut olemassa (esim. Nima Arkadi-Hamed).

Täten, voimme puhua kolmesta ajasta, koska tämä fysikaalisen ajan voi jakaa kahteen eri asiaan. On tämä karkean tason todellisuuden aika-avaruus, jossa aika on yksi ulottuvuus. Kun intialainen filosofinen koulukunta Vaiśeṣika asettaa ajan yhdeksi todellisuuden peruspalikaksi, se saattaa perustua nimenomaan inuitioon ‘tämän tason’ ajasta. Ja on sellainen perustavamman laatuinen aika, joka oli mahdollisesti jo ennen alkuräjähdystä. Tai niin kuin intialaisessa mytologiassa ollaan usein ‘ajassa ennen aikaa’, jolloin olivat olemassa esimerkiksi vain Shiva ja Parvati. Toisaalta suositumpi vaihtoehto fyysikoiden joukossa tosiaan on, että ennen ‘kaikkien aikojen suurinta jytkyä’ ei ollut aikaa; mutta oli muutoksia, eli villisti hyppelehtivä ‘kvanttivaahto’ (quantum foam). Tässä ‘asioiden kvanttitilassa’ muutokset ovat sen laatuisia, ettei niiden perusteella voida puhua ajasta eikä edes sānkhya-ygan hetkistä, koska muutokset eivät ole siististi mitattavissa. Näin ollen, voimme kammeta muutoksen ja ajan (sekä atomistiset hetket) toisistaan irti. Voimme toisaalta sanoa, että karkeiden elementtien tasolla on aikaa osana avaruutta; mutta hienovaraisemmalla tasolla ei ole aikaa, vaikka on muutoksia.

Tosin se karkean tason aika-avaruuden aika saattaa olla pohjimmiltaan subjektiivista, ei objektiivista. Ensinnäkin perimmäinen indikaattori fysiikassa, joka kertoo ajan kulusta on entropian eli ‘epäjärjestyksen’ kasvu. Mutta fyysikko Carlo Rovelli on osoittanut, kuinka entropian havaitseminen on pohjimmiltaan subjektiivista. Hän käyttää metaforana biljardipöytää, jossa on kahden värisiä palloja – sinisiä ja vihreitä. Ensin pallot ovat siistissä järjestyksessä, mutta sitten ne yhdellä iskulla hajautetaan ja eri väriset pallot eivät ole enää siistissä järjestyksessä. Mutta värisokea ei tätä epäjärjestyksen kasvua näe. Mutta, jos samaan aikaan nämä pallot ovat myös vain hiukan eri kokoisia, niin hieman, että suurin osa ei sitä havaitse. Ja ne ovat eri kokoisia ‘randomisti’ suhteessa väriin. Jos sattuu niin, että tällä värisokealla on niin tarkka silmä havaitsemaan kokoeroja, että hän näkee eri koot. Silloin hänkin silmissään epäjärjestys kasvaa, MUTTA eri tavalla kuin sille, joka näkee epäjärjestyksen väreihin perustuen. Ja tällainen vastaava tilanne meillä on Rovellin mukaan entropian suhteen. Me ihmiset havaitsemme entropiaa tietyllä tavalla, ja näin aika virtaa sen intersubjektiivisen havainnon mukaisesti.

Palatkaamme joogaan: Patanjalin suhtautuminen tähän asiaan on enemmän fenomenologinen, kuin metafyysinen. Miten ‘aika’ vaikuttaa tähän vapautumisprosessiin? Kiinnittymällä koettuihin hetkiin, voi oivaltaa kuinka kaikki muuttuu kaiken aikaa, mutta on joku, joka panee merkille nuo muutokset. Ja tätä koettua aikaa voisi kutsua neljänneksi ajaksi eli psykologiseksi ajaksi. Eli tuntuu olevan joku, joka pysyy muuttumattomana tajunnanvirrassa, kun hetkien sarja virtaa havaintokentässä. Tämä on Patanjalin mukaan myös, ei yhtään vähempää kuin, potentiaalinen suora metodi vapautumiseen – ajasta ajattomuuteen!

Ps. Olen kuullut joidenkin buddhalaisten joogien jopa määritellen, kuinka monta koettua hetkeä voimme havaita yhdessä sekunnissa, kun olemme oikein tarkkoja (en tiedä puhutaanko nykyajan sekunneista vai perinteisestä intialaisesta kāṣthāsta)? Korkein luku, johon olen törmännyt on 80.

Pps. Seuraava sutra on suoraa jatkoa tälle, joten lisää asiaa tulossa ajan kanssa.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti